Vielä jatkoa edelliselle viestille. Mainitsemani kirjailija Caitlín R. Kiernanin Second Lifessa tehty haastattelu löytyy YouTubesta. Video on kahdeksanminuuttinen hölinä Beowulfista, ja Caitin osuus tulee viimeisen minuutin aikana. Mukana myös muun muassa Neil Gaiman. Videoon pääsee tästä linkistä.

Ei tuossa virtuaalimaailman kautta haastattelemisessa ole pohjimmiltaan mitään ihmeellistä, haastattelumetodi siinä missä puhelin tai sähköposti, mutta on siinä sellainen scifi-fiilis. Kirjailijasta se antaa aika mystisen kuvan, etenkin jos hänestä ja Second Lifesta ei tiedä yhtään mitään.

Second Life valikoitui haastattelumetodiksi Kiernanin blogikirjoitusten mukaan siitä syystä, että haastattelija tiesi Caitin harrastuksesta ja oli itsekin harrastunut Second Lifea. Hän on selvästi myös nähnyt tässä mahdollisuuden syventää ohjelmaa. Haastattelu on rakennettu aika taitavasti mukaan ohjelman kerrontaan. Ja itse ohjelmassa tämä kaikki selitetään sillä, että Kiernan on "interview-shy".

Mystisistä kirjailijahahmoista puheen ollen jatkoin tämän videon jälkeen Alan Mooren haastatteluilla. Mukavan oloinen heppu. Alkuun pääsee vaikka tästä.

Palaan vielä Finnconiin ja siellä käytyyn paneelikeskusteluun, joka koski Atorox-äänestyksen ja Nova-kirjoituskilpailun saamaa kritiikkiä. Eri kilpailujen ja äänestysten toiminnasta ja toimivuudesta puhutaan scifi-fandomissa kai vuosittain. Nyt ilmeisesti paneeli oli ainakin jossain määrin reagointia Deathwriters-foorumilla käytyyn keskusteluun.

Paneelin viidellä jäsenellä oli selvästi hyvin valmistellut puheenvuorot, jotka he tulkitsivat sujuvasti. Esiin tuli paljon hyviä ja kiinnostavia ajatuksia. (Huonot olen kai jo unohtanut...)

Jos paneelista jäi jokin kaivelemaan, niin se, että puheenvuorot olivat vähän turhankin jykeviä. Paneeli esitti 40 minuutin ajan ikään kuin viisi alustusta aiheeseen ja varsinainen paneeli- ja yleisön kanssa keskustelu jäi luvattoman vähälle, ehkä korkeintaan varttituntiin. Tämä oli erityisen harmillista, koska paikalla oli tuota edellä mainittua Dw-jengiä, joka selvästi puhisi saadakseen sanoa sanasen. Kun he olivat vasta pääsemässä alkuun, tunti oli jo täynnä.

No, keskustelua voinemme käydä netissäkin. Muutamia huomioita koskien oikeastaan nimenomaan vain Nova-kirjoituskilpailua:

Minusta se oli kiinnostavaa, kun Dw-porukka otti esiin Tuomas Salorannan kirjoittaman Peniskuiskaajat-nimisen novellin, joka oli viime vuonna Nova-kilpailun neljäs. Saloranta kertoi, että se oli hänen pyrkimyksensä tehdä "Nova-novelli", sellainen novelli, jollaiset hänen havaintonsa mukaan ovat kisassa toistuvasti pärjänneet. Tai pikemminkin kai pyrkimys oli tehdä jonkinlainen parodia tuollaisesta kaavanovellista: novelli jossa on erikoinen idea ("irrallaan lentäviä peniksiä" kuulemma) yhdistettynä naisnäkökulmaan (naisnäkökulma lentäviin peeniksiin?) mukamas korkeakirjallisessa muodossa.

Jäi vähän epäselväksi, uskoiko Dw-porukka tai joku heistä novellin menestyksen todella osoittavan, että Saloranta oli löytänyt menestyskaavan Novaan. Panelisteista osa riensi tietysti väittämään vastaan. Minusta Saarion Marin ajatus siitä, että millä tahansa selkeällä suunnitelmalla pääsee novellinsa kanssa kisassa jo pitkälle, kuulostaa aika hyvältä arviolta. Novaan tulee varmasti paljon aloittelijoiden impulsiivisesti kirjoittamaa höttöä, jonka yläpuolelle pääsee jo sillä, että on seurannut tekstissään edes jotain johtoajatusta.

Googlasin hiukan ja löysin Novan lehdistötiedotteesta luonnehdinnan novellista, mikä tuntuu tukevan edellistä arviota: "Feministisen tai post-feministisen scifin kaavaa noudattava parodinen tarina, jossa sukupuoliroolit ovat kääntyneet ylösalaisin ja maailma patriarkaalisen sijasta matriarkaalinen. Nautittava, humoristinen kokonaisuus, joka on toteutettu tyylilleen uskollisena loppuun saakka." (Korostukset minun)

Saario erityisesti puolusti paneelin puheenvuoroissaan sitä, että kilpailujen tuomaristot pyrkivät nostamaan esiin parhaat tekstit ja onnistuvatkin siinä - ilman mitään tietoista tietyn tyyppisten tekstien tai teemojen suosimista. Minäkin uskon siihen, ettei heillä ole mitään yhteistä agendaa valikoida tietoisesti jonkin tyyppisiä tekstejä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että palkitsematta voi jäädä sellaisiakin tekstejä, joista joku raadin ulkopuolinen voisi innostua. Makuja kun on monenlaisia.

Itse pidän Novaa kirjoittajakoulutuksen ja kirjoittajien kannustamisen välineenä. Siinä valossa Nova tuntuu edelleen ainakin osittain onnistuvan, sillä palkittujen joukossa on joka vuosi ollut uusia nimiä. Pitäisin hyvänä, että kokeneemmat kirjoittajat pidättäytyisivät osallistumasta Novaan, vaikka säännöt osallistumisen sallivatkin, mikäli omaa julkaistua kirjaa ei ole vyön alla. Minusta on hieman tylsää, että esimerkiksi Mari Saario on ollut palkittujen joukossa monena vuonna. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että menestyneille pitäisi jotain pannaa julistaa, vaan nimenomaan peräänkuulutan sitä, että kirjoittajat itse miettisivät, koska olisi sopivaa etsiä itselleen isompi pelikenttä.

Sitä Deathwritersin kirjoittajienkin pyrkimysten todentamaa kehitystä ihmettelen, että kirjoittajat alkavat vetää kisan aikaisempien vuosien menestyjiä vertailemalla johtopäätöksiä menestysformaatista ja kirjoittamaan sellaisia tekstejä, joiden luulevat pärjäävän. En ymmärrä tätä ollenkaan. Minusta kirjoittajalla täytyy olla oma näkemys ja palava halu toteuttaa se. Kilpailujen tuomariston mielenliikkeiden arvailu on kuin hapuilisi pimeässä ja lisäksi ajan hukkaa. Ehkä myös jonkinlaista huoraamista... Minusta olisi hyvä kysyä itseltään, miksi kirjoittaa. Se voisi johtaa jonkinlaisten vastausten äärelle.

Itse olen sijoittunut Novassa kolmanneksi vuonna 2003 novellilla Taivaiden taivastelija (vau, mikä nimi!). Sen jälkeen en olekaan kisaan enää säännöllisesti osallistunut, jos ollenkaan. Toissa vuosi oli poikkeus, kun päätimme Mikon kanssa laittaa pari Tyhjiö-novellia kokeeksi kisaan. Toinen oli minun kirjoittamani ja toinen hänen. Tekstit olivat sen verran erikoisia verrattuna moniin genrelehdissä julkaistuihin teksteihin, että minun teki mieli kokeilla, miten niille kävisi kisassa. Eivät pärjänneet, eivät tietääkseni päässeet edes esiraadin seulasta läpi.

Tuo Novassa koemielellä mukana ollut tekstini, Risti ja robotti, on sittemmin ilmestynyt Usvassa (numerossa 1/06) ja ainakin Kosmoskynän arvostelija piti siitä. Tällä tahdon sanoa, että minun kokemukseni mukaan hyväkin teksti voi jäädä Novassa esiraadin hampaisiin. En kuitenkaan väitä, että tekstini olisi mikään mestariteos tai että kokisin tulleeni kaltoin kohdelluksi. Lähinnä kai haluan sanoa, että tuomarit valitsevat tekstin, joka heitä eniten miellyttää eikä kirjoituskilpailuissa siis voida palkita kaikkia niitäkään tekstejä, jotka ovat ihan ok... Jos menestystä ei tule ja haluaa kuitenkin esille, täytyy tekstilleen löytää toinen tie, kuten Boris Hurttakin paikan päällä sanoi.

Eilinen hurahti Finncon-tapahtumassa Jyväskylässä. Finnconin kanssa on jo useana kertana (olisikohan viidesti?) järjestetty samalla rinnakkain Animecon, joista ensimmäinen juuri Jyväskylässä kuusi vuotta sitten. Animeharrastajien määrä tapahtumissa on räjähtänyt aivan hurjasti.

Kuitenkin Jyväskylän yliopiston tiloissa oli vielä siedettävää kulkea pukukummajaisten seassa toisin kuin viime kesänä Helsingin Paasitornissa. En oikein tiedä, mitä silloin oli ajateltu, kun molemmat conit oli ahdettu Paasitorniin. Seuraava Helsingin Finncon on vuonna 2009. Sitä vasten sopisi miettiä uutta tilaa. Voin kyllä kuvitella, että sopivassa hintahaarukassa olevan tilan löytäminen saattaa olla vaikeaa.

Minulle tämä oli seitsemäs Finncon. Ensimmäisen kerran olin mukana Turussa vuonna 1999. Varsinainen con-ohjelma on jäänyt vuosi vuodelta pienempään osaan Finncon-kokemuksessani ja samalla ihmisten tapaaminen on noussut suurempaan osaan. Nytkin tapasin paljon vanhoja tuttuja sekä tutustuin ainakin pintapuolisesti joihinkin uusiin kuten vaikka Deathwriters-foorumin iskuryhmään.

Yleensä kiinnostavat päävieraat ovat vetäneet minua useammin salien penkkeihin kuuntelemaan, mutta tämän kerran kirjailijavieras Joe Haldeman ei kauheasti innostanut. Tiesin, että hän on kirjoittanut Loppumaton sota -nimisen tieteisallegorian Vietnamin sodasta, mutta en ole lukenut sitä tai muitakaan hänen teoksiaan. Kuitenkin kävin kuuntelemassa hänen haastattelutuokiotaan ja viihdyin sujuvasti. Jukka Halme haastatteli häntä leppoisasti ja sai hiljalleen hiukan varautuneen oloisen kirjailijan (onko muunlaisia?) avautumaan.

Lisäksi ehdin eilen juuri tapahtumapaikalle, kun Leinosen Annelle ojennettiin Atorox-pää viime vuoden parhaasta kotimaisesta scifi- ja fantasianovellista. Kävin myös kuuntelemassa paneelikeskustelua, joka koski Atorox-äänestyksen ja Nova-kirjoituskilpailun saamaa kritiikkiä. Siitä voisin kirjoittaa vielä erillisessä viestissä, jahka ehdin ja jaksan.

Kaiken kaikkiaan minulla oli oikein lupsakka päivä Jyväskylässä, vaikka viime aikoina harteilleni kasaantunut uupumus olikin lyödä minut matalaksi monta kertaa päivän aikana. (Tänään vietänkin sitten oikein hitaasti lipuvaa sunnuntaipäivää...)

Vielä pari sanaa animeihmisistä. Sen lisäksi, että heitä oli kai taas entistä enemmän, he näyttävät nuorentuvan vuosi vuodelta. Se, että joukossa oli joitakin alle kymmenvuotiaita animehahmoiksi pukeutuneita lapsia, tuntuu minusta käsitettävämmältä kuin se, että liikkeellä on laumoittain lähes aikuisikäisiä asuihmisiä. Ymmärrän, että piirroshahmoiksi pukeutuminen vetoaa moniin lapsiin, mutta että vielä niin moniin teineihinkin... Ihmettelen animen ja erityisesti cosplayn suosiota, koska en juuri ymmärrä niitä. Kai tämä asia kuuluu yksinkertaisesti siihen samaan linjaan, miksi esimerkiksi tykkäsin roolipelata teininä, mutta liveroolipeleihin en kokenut mitään kiinnostusta: tykkään muuttaa maailmaa ja tekeytyä eri rooleihin pääni sisällä, mutta en viitsi vaivautua muuttamaan itseni tai ympäristöni ulkoista olemusta vastaamaan mielikuvia. Se latistaisi kuvitelmat.

Ei niin, että paheksuisin millään tavalla animeharrastajia. Juuri paheksunta huvittaa ja ilahduttaa minua: mennessäni junalla Finnconiin näin iäkkäämpiä ihmisiä, joita selvästi suututti ja loukkasi, että junassa oli niin kummallisen näköistä nuorisoa. Ajattelin, että mahtavaa, vaikkei tämä olisi mikään nuorisokapinan muoto, joidenkin aikuisten reaktiot ovat silti ilahduttavan tuomitsevia. Yleisen hämmennyksen aiheuttamisesta pisteet animeconilaisille.

Finncon on näillä hetkillä loppumaisillaan. Ensi vuonna Tampereella.

On taas aika kaiken scifiväen kokoontua:



Suunnittelen tekeväni Jyväskylään päiväreissun lauantaina. Nähdään siis siellä!

Jokakesäiseksi perinteeksi muodostunut Ankin ja minun yhteinen käynti Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä oli tällä kertaa (pari viikkoa sitten) vaarassa, kun vapaat eivät olleet kohdata, mutta päästiin sentään nopeasti pyrähtämään läpi kirjamyyjien tarjonnan. Kuin esisoittona Finnconille mukaani tarttui David Brinin Tähtisumu täyttyy sekä Iain M. Banksin Tähystä tuulen puolta. Seuraan sopi sujuvasti Noam Chomskyn Tulevaisuuden valtio. Ainut vanha kirja noista oli Tähtisumu täyttyy. Muut olivat alebongauksia kustantajien ja kirjakauppojen myyntipöydistä. Pääsin tällä kertaa kirjapäiviltä yllättävän vähällä kukkaron kaivelulla.

Viime viikonlopun Ruisrock ja Marillion menivät nyt sitten ohi. Ei riittänyt virtaa. Luulen, että rockkesäni etenee tästä eteenkinpäin aika hiljaisissa merkeissä.

Kaipailin hiljattain viestissäni lisää kirjailijoiden blogeja luettavaksi. Tutulta kalskahtava nimimerkki Eeto jakoi kommentissaan erittäin hyvän linkkivinkin. Niin hyvän, että se ansaitsee tulla uudelleen esitetyksi.

SF Signalilla on erittäin kattava lista linkkejä scifi-kirjoittajien blogeihin. Löytyy benfordia ja briniä, mcleodia ja strossia, gibsonia ja sterlingiä, martinia ja - kääk - jordania. Lista aukeaa täältä.

Lisää vinkkejä scifin nälkäisille: Jos kaipaat uutta scifiä lukupinoon, mutta et oikein tiedä, mihin tarttua, lukaise Marc Andreessenin top-10 -lista tämän vuosikymmenen kovimmista scifi-kirjailijoista. Jaa kuka Marc? No, en oikein tiedä, mutta lista näyttää kiinnostavalta.

Heh, olen viime päivinä katsonut vaihteeksi paljolti Babylon 5 -televisiosarjaa - nyt dvd:ltä, kun menin tilaamaan Brittilästä The Complete Universe -dvd-boksin. Se sisältää koko sarjan sekä Crusade-sarjan ja kaikki tähän mennessä tulleet koko pitkät televisioleffat, siis kaiken! Enää ei tarvitse pyörittää aikoinaan Ylen kakkoskanavalta vhs:lle nauhoitettuja jaksoja.

Boksi itsessään on aika komea. Mitähän se olisi, sellaiset 40 senttiä leveä, 20 korkea ja lähemmäs 15 syvä musta laatikko, joka sisältää sarjat ja leffat vielä alkuperäisissä pakkauksissaan. Järjetöntä tilan haaskausta, mutta onpahan komea paketti. Materialisti, minäkö?

Ja on se vaan komea sarja. Yhä vaan uudestaan katsoessa sen heikkoudet ovat tietysti entistä kivuliaampia, mutta myös vahvuudet voimistuvat aina vain. Täydellisyys ei edes niinkään vetoa minuun. Pidän enemmän suurten onnistumisten ja dramaattisten epäonnistumisten yhdistelmästä. Babylon 5:llä on molemmat hetkensä. Pidän Babylon 5:n rohkeudesta, enkä tarkoita tässä roisia väkivaltaa tai seksiä, niitähän ei juuri ole, vaan rohkeutta kertoa suurta tarinaa ja viedä tapahtumat johdonmukaisesti loppuun saakka, ottaa rohkeita askelia vaikka osa osuisi harhaan, kuljettaa sarja läpi suurten muutosten.

Onko Babylon 5 täydellinen televisiosarja tai loistavaa scifiä? Ei lähellekään, mutta se on henkisesti vahva teos, joka liikuttaa minua syvältä. Sarjassa on useita takuuvarmoja kohtia, joilla minut saa kyynelten partaalle - ja jos hetki osuu oikein kohdalleen, vuolaaseen pudotukseen.

Scifin ja fantasian kirjoittajat sekä roolipelaajat ja muut kotitekoisten maailmojen keittäjät auttakaatten: miten kuvitteellinen maailma luodaan - niin että kokonaisuudessa olisi jotain tolkkua? Pyrin keskustelemaan asiasta Netticolosseumissa. Katsokaa avaukseni ja ottakaa osaa!

Tein miellyttävän löydön, kun tsekkailin mitä J. Michael Straczynskille (siis sille Babylon 5 -sarjan luojalle) kuuluu. Hän on aikoinaan juontanut viikottaista scifin ajankohtaisradio-ohjelmaa nimeltä Hour 25. Ohjelmaa on tehty 1970-luvulta vuoteen 2000 radiossa, mutta sen jälkeen ohjelma on siirtynyt nettiin.

Netti-inkarnaatiota juontaa miellyttävä-ääninen herra Warren W. James. Tänä vuonna ohjelmia on ilmestynyt vain yksi, syystä tai toisesta, mutta arkistossa on koko joukko ohjelmia vuodesta 2000 asti. Olen nyt kuunnellut jutusteluja sellaisten kiinnostavien kirjailijoiden kanssa kuten China Miéville, Ursula K. LeGuin ja Neil Gaiman. Keskustelut ovat useimmiten kymmenien minuuttien mittaisia, joten niissä päästään hyvinkin syvälle. James on hyvä jututtaja, haastattelut ovat enemmänkin kiinnostavia keskusteluja kuin pelkkiä kysymys-vastaus-juoksuja. Suosittelen ohjelmaa lämpimästi, mikäli scifi-kirjailijoiden haastattelut kiinnostavat. Tsekkaa siis Hour 25 -kotisivu.

Straczynskille näyttää kuuluvan hyvää. Hän on myynyt muun muassa Changeling-nimisen käsikirjoituksen ja projektissa on ainakin tällä hetkellä mukana ohjaaja Ron Howard. Televisiosarjojen ja sarjakuvien kirjoittaja on nyt yhtäkkiä noussut Hollywood-käsikirjoittajien A-sarjaan.

Scifi- ja fantasiaharrastajien tapahtuma Finncon Helsingin Paasitornissa oli ja meni - ja siinä sivussa myös Animecon. Seuraa epäkoherentteja muistikuvia viikonlopulta.

Saavuin rikostoverini Mikon kanssa paikalle lauantaina keskipäivän tienoilla. Jätimme Tyhjiö-teostamme STk:n myyntipöydälle, minkä jälkeen halusinkin jo hetkeksi ulos kaiken sen animepukujengin keskeltä.

Meillä oli illan viimeisessä ohjelmapaikassa, kello 19 oma Tyhjiö-esittelymme, mikä veti aika tavalla huomiotani muusta ohjelmatarjonnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä. Viime hetkille asti oli epäselvää, kuinka hyvin tekniikka saataisiin toimimaan. Jouduin metsästämään teknisiä ihmisiä pitkin päivää ja varmistamaan, että joku olisi paikalla auttamassa. Onneksi homma sitten lopulta lutviutui ilman suurempia ongelmia. Paikalla oli, mitähän valehtelisin, ehkä parikymmentä kuulijaa, ihan mukavan kokoinen yleisö, vaikka enemmänkin olisi mahtunut.

Ennen ohjelmaamme tsekkasin päivällä vain pari ohjelmanumeroa. VanderMeerin Shriek-lyhytelokuva oli mielenkiintoinen, olkoonkin, että kokonaiskäsitys siitä jäi aika rikkonaiseksi, mihin vaikutti myös etenkin alkupuolella heikko äänentoisto.

Kävin myös sunnuntaina kokemassa VanderMeerin Ambergrisin multimediakierroksen. Tällä kertaa ääntä ei saatu ulos pihaustakaan, vaikka esityksen taustalla piti olla musiikkia. Esitys oli kuitenkin kiinnostava tästä kauneusvirheestä huolimatta. Aikamoisella tahdilla Jeff vyörytti kirjallisen maailmansa omituisuuksia valkokankaalta. Mietin, kuinka sirpaleisen kuvan satunnainen kuulija sai esityksestä. Samanlainen perustavanlaatuinen ongelma oli varmaan meidän Tyhjiö-esittelyssämme. Miten esitellä iso, kirjasta, videoteoksista ja musiikista koostuva epälineaarinen tarinakokonaisuus muutamalla näytteellä ja puheella? Parhaimmillaankin on mahdollista antaa vain jonkinlainen pintaraapaisu.

Seurasin sunnuntaina Crossing Over: Mainstream SF -paneelin, jonka alusti Leena Krohn. Siinä mietittiin, miten scifi ja fantasia määritellään ja pitäisikö niitä erottaa ollenkaan kirjallisuuden "mainstreamista". Leena Krohn esitti, että nk. mainstream on itse asiassa hyvin kapea puro kaiken erikoisen ja omintakeisen kirjallisuuden välissä. Jokainen kirjailija haluaa kirjoittaa jotain omanlaistaan, olla ainutlaatuinen.

Keskustelussa arveltiin, että kirjallisuuskentällä ollaan menossa suuntaan, jossa genrerajat häipyvät ja muuttuvat merkityksettömiksi. Eihän kirjallisuutta kai aiemmillakaan vuosisadoilla lokeroitu tällä tavalla. Ovatko genrerajat siis vain nykyisen realismin valtakauden hapatusta. Jollain on kova tarve jakaa porukka heihin ja meihin? Lopulta päästiin niinkin pitkälle, että Stepan Chapman totesi länsimaisen kulttuurin olevan rikkoutumassa yhä pienempiin palasiin, joilla on yhä vähemmän yhdistäviä tekijöitä. Lopulta koko kulttuurimme tulee tiensä päähän sellaisena kuin me sen tunnemme ja tilalle nousee jotain uutta...

Paneelissa mietittiin myös sitä, pitääkö kirjailijan uskoa siihen, mitä kirjoittaa ja miten uskominen vaikuttaa kirjoittamiseen. VanderMeer sanoi, että hän kirjoittaa kuvitteellisesta Ambergrisin kaupungista, mutta ei voi sijoittaa tarinoihinsa kummituksia, koska ei usko niihin. Hän voi kirjoittaa niistä vain kertomuksia, joita Ambergrisissa kerrotaan. Sanoisin, että uskomisen tasoja on varmaan monenlaisia eri kirjailijoilla.

Conin antikliimaksina koettiin kiinnostavasti nimetty ohjelmanumero "nostetaan Aslan pöydälle", joka ennakkotietojen perusteella vaikutti paneelikeskustelulta uskontojen esiintymisestä fantasiakirjallisuudessa. "Uskonnot ovat usein fantasiakirjallisuudessa välttämätön paha kaiken taikuuden ja jumaluuksien joukossa" tiesi ohjelmalehtinen kertoa. Minulla oli hiukan paha aavistus, mutta sitä en pystynyt mitenkään ennustamaan, mitä ohjelmassa sitten todella seurasi.

Paneelikeskustelijat esittelivät itsensä jyväskyläläiseksi fantasian lukupiiriksi [Edit: kyseessä olikin helsinkiläinen lukupiiri], jonka jäseniä yhdistää kristillinen vakaumus. Keskustelun vetäjä Johanna Vainikainen-Uusitalo myönsi, etteivät he oikeastaan puhuisi siitä, mitä yleisö ehkä odotti, vaan he haluavat puhua siitä, kuinka vaikeaa on olla kristitty fandom-piireissä. Jopa siinä määrin, että he tavallisesti mieluummin vaikenevat asiasta. Voisin esittää kysymyksen, että mikä hitto sai teidät avaamaan suunne juuri nyt ja nimenomaan tällä tavalla?

Ohjelman ensimmäinen vartti sai kiristelemään hampaita. Ensiksikin koin tulleeni jokseenkin huijatuksi. Miksi tämä porukka ei voinut ennakkoon ilmoittaa keskustelun todellista aihetta suoraan ja peittelemättä? Lisäksi en millään jaksanut arvostaa heidän ongelmaansa. Tiedän, että scifipiireissä on kovan linjan ateisteja, mutta entäs sitten? Minäkin uskon ja ajattelen asioita, joita vastaan monetkin ihmiset kiivaasti ovat. Jos ongelmia tulee, ratkon niitä tilannekohtaisesti, enkä lähde paasaamaan Finnconiin pahaa aavistamattomalle yleisölle.

Ihmetytti myös se, että edessä oli homogeeninen porukka puhumassa aiheesta. Paasaamiseltahan se vaikutti, vaikka asiaankaan ei oikeastaan vielä päästy, ennen kuin lähdin paikalta. Kummallista, että heidän piti erikseen pariinkin otteeseen sanoa, etteivät olleet "käännyttämässä ketään". Lisäksi Vainikaisen piti vähän kiroillakin ollakseen mahdollisimman "epäuskismainen". Ja mitä hittoa, paikalla oli myös selvästi yleisöä, joka tiesi, mistä ohjelmassa todella keskusteltaisiin. He alkoivatkin osallistua keskusteluun esiintyjien kanssa, missä vaiheessa lähdin.

Koko homma tuntui täysin vastenmieliseltä sisäpiirin touhulta, mikä ei varmastikaan ollut esiintyjien tarkoitus. Siitä kertoi heidän kova yrittämisensä. Silti oli haksahdettu aika tavalla vikaan asian esillepanossa. Tai ehkä minä olin kutakuinkin ainoa asennevammainen koko yleisössä.

Tätä ohjelman antikliimaksia lukuunottamatta Finnconissa oli jälleen kerran hyvä ohjelma. Animejenginkin kanssa sovittiin samoihin tiloihin. Ilmassa oli kysymys, pitäisikö nämä kaksi conia erottaa toisistaan. Minulle asia on oikeastaan ihan samantekevä. Anime ei juurikaan nappaa enkä seurannut sitä ohjelmaa.

Järjestelyt sujuivat mielestäni ihan hyvin teini-ikäisten animeharrastajien laumoista huolimatta. Minulle on ihan sama jonottavatko he toista tuntia hikiseen pätsiin katsoakseen toistensa pukuja niin kauan, kuin pääsen itse sujuvasti jonon ohi itseäni kiinnostavaan ohjelmaan. Nythän järjestelyt sujuivat oikein mallikkaasti. Järkkärit saivat ihailtavalla tavalla animelaumat karsinoitua siisteihin jonoihin.

Lisääkin vuodatettavaa ja kerrottavaa varmasti olisi. Mutta pannaanpa välillä piste tarinalle.