Läheltä katsoessa saattaa joutua mittakaava- ja perspektiiviharhan pauloihin. Kohde näyttää suuremmalta kuin onkaan. Ajattelen tässä porilaista musiikkimaailmaa.

Tuntuu, ettei mistään muusta suomalaisesta kaupungista löydy samanlaista tiiviin yhtenäistä "vaihtoehtoisen" musiikin kulttuuria kuin Porista. Ei yhtä suurta ja hienoa. Vaikka kyseessä olisi liiallisen subjektiivisuuden aiheuttama paisuttelu, niin juuri näinhän täällä sisällä pitää ajatella. Muut sitten seuraavat toivottavasti perässä.

On hauskaa, että satuin aikanaan jahkaantumaan juuri tähän kaupunkiin, jonka musiikkimaailma sopii mielenmaisemaani niin hyvin.

Circle, Kuusumun profeetta, Magyar Posse, Lowlife Rock'n'roll Philosophers, Teemu Elon puhuvat eläimet, Starflower, Baby Sweetcorn, Eleanoora Rosenholm. Onhan näitä.

On tietenkin niin, että näissä kaikissa pyörii ehkä toistakymmentä aktiivista, jotka soittavat ristiin toistensa bändeissä. Kuitenkin aina välillä joku uusi seuraavasta sukupolvesta liittyy mukaan ja karuselli pyörii edelleen. Näin se on ainakin toistaiseksi käynyt, ja tämän nykyisen touhun juuret ovat jo jossain 1990-luvun alkupuolella.

Samanlaista meininkiä saisi olla enemmän tekemisen luonteeseen katsomatta. Kaikki nuori porilainen taiteellinen pöhinä tuntuu vain olevan enemmän tai vähemmän yhteydessä musiikkiin, joka on se näkyvin ja kuuluvin osa.

Täytyy ehkä kehitellä tätä ajatusta myöhemmin lisää. Otetaan vielä loppuun mietelmän alkusysäys, Eleanoora Rosenholm. Se on (paremmin Magyar Possesta tunnetun) Pasi Salmen, Mika Rätön (Kuusumun profeetta, Circle) ja Noora Tommilan (Lowlife Rock'n'roll Philosophers) kehräämä projekti, josta musiikkilehdistö kohusi kovasti viime vuoden lopulla. Itse heräsin myöhään, levy seisoi hyllyssä keräämässä pölyä vaikka kuinka kauan.

Tästä ei kohkattu turhaan. Konsepti murhaajaksi päätyneestä kotiäidistä on hyytävän hieno! Puhumattakaan siitä, että Noora on luultavasti Suomen rockmaailman paras naisääni! Nooraa on kehuttu paljon jo aikaisempien saavutustensa yhteydessä, mutta minusta vasta Eleanoora Rosenholmina hän pääsee todella oikeuksiinsa.

Alla kotikutoista mutta upeaa video- ja musiikkitaidetta. Maailmanloppu sopii mainiosti porilaisiin maisemiin. Levyn valoisa päätösbiisi.



Suosittelen myös Musta Ruusu -biisin hyvätasoista taltiointia yo-talon keikalta. Löytyy täältä.

Blogiini ropisee juuri nyt hakukoneiden kautta tiuhaan kävijöitä hakusanoilla Teemu Elon puhuvat eläimet. Se on porilainen bändi, tietenkin.

Tämän porilaisen "taiderockin" superkokoonpanon ensimmäinen levy ilmestyy julkaisijan Helmi Levyjen sivujen tiedon mukaan 6. helmikuuta eli ensi keskiviikkona. Viikonloppuna baarissa kuulemani perusteella levy oli juuri tuloillaan painosta, joten eiköhän valmis tuote ole käsissä ihan näinä päivinä.

Olen kuullut bändin keikalla kerran ja meno oli mainiota. Teemun biisit ovat mielikuvitusta lennättäviä lastenlauluja kaiken ikäisille. Yhtyeen MySpacesta voi kuunnella kappaleen nimeltä Taikahevonen.

"Olemme kuulleet, että kommunistipuolue on ostanut kaikki liput illan konserttiin ja jaellut niitä puolueen ja kaupungin työntekijöille palkinnoksi vuoden hyvästä työstä."

Muun muassa tällainen anekdootti hykerryttää porilaisen Magyar Posse -yhtyeen Kiinan-kiertueen blogissa. Reilun viikon kiertue on jo takanapäin ja samoin loppui määräaikainen blogi. Tähän saumaan on kuitenkin hyvä todeta, että yhtye soittaa ties kuinka pitkään aikaan ensimmäisen Suomen keikkansa Porissa perjantaina 1. helmikuuta. Sitä seuraa viikkoa myöhemmin kunnon Suomen kiertue kiinalaisen Cold Fairylandin kanssa.

Youtubesta voi kuunnella, miltä Posse kuulosti ja maailma näytti Hangzhoussa 12. tammikuuta. Hyvä meininki!



Lisäksi suosittelen entusiasteja tsekkaamaan tästä linkistä, miten Cold Fairyland toimi Possen Harrilla ja Ollilla vahvistettuna tuona iltana, kun kommunistipuolue oli ostanut Shangai Concert Hallin paikat. Sama videokaveri on pukannut enemmänkin pätkiä Possen Kiinan-kiertueelta YouTubeen. Siitä vain tonkimaan.

Silloin tällöin blogiin tulee kirjoiteltua tekstiä, joka jää kesken tai muuten vain julkaisematta. Tässä pätkä reilun vuoden takaa. Silloin oli juuri ilmestynyt Mew-yhtyeen ensimmäinen keikkataltiointi dvd:llä ja minulla kova into yhtyeeseen.

Mew: Live in Copenhagen

Mew'n Live in Copenhagen dvd on yhtä aikaa sekä iloinen yllätys että pettymys. Suhtauduin siihen ennakkoon suurella varauksella, sillä bändin keikkataika muodostuu niin kokonaisvaltaisesta elämyksestä, että sen taltioiminen on varmasti vaikeaa - etenkin minua epäilytti se, että asialla on pieni tanskalainen pulju. Homman pienuudesta seuraa myös, että julkaisua ei välttämättä ihan joka kaupasta saa käsiinsä.

Mikä toimii?

+ Ulkoasu: Keikka on kuvattu kuulemma 18 kameralla, ja se pitkälti näkyy lopputuloksessa. Kuvakulmissa riittää, ja leikkaus on viitseliästä, paikoitellen hyvinkin taiteellista käsityötä, joka sopii hyvin musiikin tunnelmaan.

Mikä ei toimi?

- Soundit: Äänimaailma on yllättävän kuivakka. Konserttisalin tuntu jää kokonaan puuttumaan, ja Mew'n livesoundin akilleen kantapää, Jonaksen heikko ääni, on häiritsevän ohut. Paikan päällä näkemilläni keikoilla laulu ei ole häirinnyt, päinvastoin, koska silloin siinä on ollut tilaa ja kaikua.

Suositus: vain intoilijoille

Tässä kuitenkin pätkä videotaidetta ja taiderockia, keikan alku dvd:ltä, biisi jota hakkaan mielelläni kitaralla, YouTuben kautta, olkaa hyvät:

En nauti superlatiivien käytöstä, koska en pidä sanojeni syömisestä. Epävarmana ihmisenä kadun yleensä ajoittaisia superlatiiveja jälkeenpäin. Listoja on kiva tehdä, mutta parhausjärjestys voi olla parhaimmillaankin viitteellinen. Tästä huolimatta teen nyt poikkeuksen. Haluaisin nimittäin tuoda esiin, että maailman paras yhtye on Van der Graaf Generator. Ei siksi, että se on täydellinen, vaan siksi, että se on epätäydellisyydessään, kaoottisuudessaan, omaehtoisuudessaan ja vimmassaan jotain paljon enemmän.

Yhtye on yksi 1960-luvulla aloittaneista brittiläisistä progebändeistä, joka hajosi 1970-luvun lopun lähestyessä. Bändi teki lopulta ennalta-arvaamattoman paluun klassisessa kokoonpanossaan uudella levyllä Present vuonna 2005. Bändi äänitti seuraavana vuonna ensimmäisen vuosikymmeniin soittamansa konsertin, mutta se julkaistiin vasta viime vuonna. Minä ymmärsin ostaa levyn vasta viime viikolla.

Jumankauta, Real Time -live on ällistyttävä! Paremmaksi sen tekee ehkä vielä se, että se osoittaa umpikierojen progeteosten soittajat inhimillisiksi. Miehiä ei ehkä jännitä, mutta soitto on sellaista puristamista, joka syntyy, kun halutaan näyttää, ja vaikka taustalla on mieletön soittotaito, rutiini ei ole ehtinyt asettua tähän inkarnaatioon. Järisyttävimpiä ovat ne hetket, kun kuulostaa siltä, että bändi iskun tai parin ajaksi kadottaa otteen täysin ja sitten seuraavassa hetkessä kokoaa paketin. Varmaan yhtye soitti paluukiertueensa myöhemmillä keikoilla paremmin, mutta tässä on jännitettä! Arvaamattomuus on minusta aina ollut olennainen osa Van der Graaf Generatoria - tämä on todellista kaaosmusiikkia.

Kaltaiseeni luovaan nuoreen mieheen valaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen se, että 40 vuotta sitten perustettu yhtye voi kuulostaa edelleen näin elinvoimaiselta ja luoda uutta, korkealaatuista materiaalia. VdGG on yksi minua eniten inspiroinut yhtye sekä musiikkia että etenkin fiktion kirjoittamista ajatellen. Olen ammentanut aika paljon Peter Hammillin teksteistä sekä yhtyeen ilmaisusta.

On hienoa, että bändi kootaan uudelleen taiteellisista lähtökohdista. Van der Graafin kohdalla ymmärtää, ettei muuta mahdollisuutta ole; suurta taloudellista paukkua tuskin on luvassa, paitsi ehkä mahdollisuus konkurssiin. Sittemminhän bändi ehti taas hajota, kun David Jackson lähti, mutta bändi jatkaa triona. VdGG kuulostaa nyt toki erilaiselta ilman foneja ja huiluja, mutta silti itseltään. Trion levy on tulossa maaliskuussa. Eikä sitä oikeastaan tarvitse kuvitella, miten homma toimii, vaan sen voi todeta tästä:



Sillä varauksella tietysti, että koneesi pyörittää tuota... Video käyttää Adobe Flash Playeria ja pätkii minulla syystä tai toisesta. Liekö sitten vain syynä, ettei yhteyteni nopeus riitä. Tallenne on erittäin korkealaatuista nettivideoksi sekä kuvan- että äänenlaadultaan.  Olen tässä yrittänyt nauttia keikasta pätkissä puskuroimalla sitä koneen muistiin.

Keikka löytyi epävirallisen VdGG-tietopankin kautta.

... kun kerran esiintyvät Olympiastadionilla ensi kesänä. Eikö se ole Rollareitten ja muiden ikäloppujen etuoikeus?

No, iällähän nämäkin alkavat olla ja mahtinsa huipulla. Maiden huudattaa stadionilla 18. heinäkuuta. Liput menevät myyntiin ensi maanantaina, 12. marraskuuta.

Keikalla ilmeisesti kuullaan pääasiassa 80-luvun tuotantoa ja lavasteet toisintavat ainakin Powerslave-suurkiertueen lavasteita. Aika laskelmoidulta kuulostaa, mutta mahtava show siitä varmasti tulee.

Lisää aiheesta joko Yleltä tai Maidenin kotisivulta.

Seuraa kaverin yhtyeen mainos. Lainaan heidän autenttista promoproosaansa:


Uuden suomalaisen hevimetallin aaltoon, eli NWOFHMiin, voi tutustua tällä MySpace-sivulla. EDIT 5.11. Tuolla on kuultavissa myös tätä "historian radioaktiivisinta boogierockia" eli Tractor Pullingin Ghost Hungerland. Hieno biisi.

NWOFHMissa on ennen kaikkea kyse tästä:





Lisää Circleä bändin kotisivulta.

Coheed and Cambria on tehnyt ehkä turhankin runsaskätisen tempun ja laittanut koko uuden No World for Tomorrow -levyn kuunneltavaksi MySpaceensa. Se aiheuttaa kauhean houkutuksen pilata levyn ostamisen ja sen jälkeisen ensikuuntelun jännitys.

Kovasti yritän taistella vastaan. Olen antanut itselleni luvan kuunnella aikaisemmin julkistettujen The Running Freen ja Gravemakers & Gunslingersin lisäksi paria biisiä levyn alusta, mutta loput täytyy jättää kokonaan rauhaan. Eihän tuo MySpacesta kuunteleminen biisi kerrallaan millään voi edes laadullisesti vastata levyn kuuntelua. Toki sieltä saa hyvän käsityksen bändin menosta; CoCaa tuntemattomille suosittelenkin muutaman biisin kuuntelua lämpimästi. Levyn nimibiisi on esimerkiksi hyvä käyntikortti.

Levyn virallinen julkaisupäivä on onneksi jo huomenna (23.10.), ja kaupoista sitä saa Suomessa varmasti viimeistään keskiviikkona. Mitä noita muutamaa biisiä olen kuunnellut, niin kitaransoitto on vaan entistäkin herkullisempaa.

Alkaa tulla musiikki- ja etenkin Di'Anno-postauksia kohtuuttomissa määrin, mutta vielä kerran: törmäsin Di'Annon Porin keikan settilistaan netissä (ja settilista vastaa omiakin muistikuviani...) ja ajattelin laittaa näkyville, jos se saisi mahdollisesti kiinnostuneet vaivautumaan myös keikkapaikoille:


Setti oli varsin viihdyttävä ja tasapainoinen. Mukavissa määrin vanhaa Maidenia ja Di'Annon omatkin biisit istuivat hyvin väliin. Hienosyisempi arvioni löytyy täältä ja keikkapäivät täältä.

Iron Maidenin solistina tunnetuksi tulleen Paul Di'Annon ääni oli eilen illalla hyvässä vedossa, kun hän aloitti Suomen rundinsa Porista. Anniksella oli raa'asti arvioiden hiukan toista sataa ihmistä paikalla, mikä oli oikein mukava yleisö. Ääntä lähti, kun Maidenin klassikot kajahtivat.

En oikein tiennyt, mitä Pauli-sedältä odottaa, mutta keikan aikana ei enää tarvinnut arvailla. Esitys oli vakuuttava. Hyväntuulinen Di'Anno tavoitti lähes 30 vuoden takaiset sävelet, vaikka mukana oli toki mukavasti iän tuomaa rouheutta. Anniksen ilmanvaihdoton pätsi oli imeä turpeaksi päässeen miehen kuiviin, mutta sinnikkäästi hän jaksoi riehua loppuun saakka. Toivottavasti hän jaksaa samaa tahtia kiertueen läpi.

Myös taustabändi oli kovassa tikissä. Kaikkiaan kuulemma neljä kertaa ja vain kerran Di'Annon kanssa treenannut suomalaiskvartetti haltsasi Maiden-klassikot tyylikkäästi.

Setti oli rakennettu sujuvaksi kokonaisuudeksi, jossa Di'Anno lämmitti yleisön Maidenilla, tiputteli sitten sekaan omaa tuotantoaan, kunnes saavutti sellaisen itseluottamuksen, että uskalsi mennä useammalla soolobiisillä peräkkäin. Lopuksi hän palasi taas vahvemmin Maidenin biiseihin. Mitään silkkaa Maiden-muisteloa ilta ei ollut; soolokamaa oli noin puolet biiseistä.

Jos vanhan Maiden-äijän meno vähääkään herättää uteliaisuutta, suosittelen lähtemään kuulostelemaan Di'Annon äänijäänteitä. Kiertueaikataulu löytyy täältä. Tänään näyttää olevan vuorossa Kiuruvesi.

Kun tuo Maiden-menneisyys nousee jatkuvasti esiin, niin Di'Annon MySpacesta voi ottaa reiluuden nimissä tsekattavaksi äijän soolotuotantoa. Satakunnan Kansalla on valokuvia eiliseltä keikalta.

Minulle tulee Nightwishin laulajanvaihtokuvioista toistuvasti mieleen Iron Maidenin tilanne 1990-luvulla. Suositun bändin pitkäaikainen keulakuva Bruce Dickinson läksi ja tilalle löydettiin Blaze Bayley. Ei näistä kuvioista varmaan oikeasti juuri muita yhtäläisyyksiä löydy kuin se, että myös Maidenin kohdalla korvannut laulaja oli eri tyyppisellä äänellä varustettu kuin aikaisempi keulakuva.

Blazesta ei sitten ollut Maidenin nokkamieheksi. Asia taisi valjeta bändin pomolle Steve Harrisille sellaisina iltoina, joina bändin päälle kirjaimellisesti syljettiin.

Linkin takaa löytyy YouTube-pätkä, jossa Blaze tuskin edes yrittää laulaa Trooperia. Biisi alkaa bändin puolesta kyllä ihan hyvällä meiningillä, mutta sitten joku ilmeisesti sylkäisee Blazen ja Steven suuntaan. Videolta katsoen se näyttää tapahtuvan jossain ensimmäisen säkeistön loppupuolella, sillä sen jälkeen herrat Blaze ja Steve näyttävät todella kyrpiintyneiltä. Katsokaa loppuun saakka. "Can you see him? Fucking kill him!" (Linkki YouTubeen)

Toivottavasti kukaan ei sylje tai heitä mitään Anetten päälle.

Laitetaan vielä tasapainoksi YouTube-linkki Blazen oman bändin live-esiintymiseen. Hiukan jämerämpää laulamista kuin tuossa Maiden-pätkässä. Tällaista Blazen laulanta on puolestaan ollut studiossa: Ghost in the Machine.

Latasin minäkin Radioheadin uuden levyn nimeltä In Rainbows. Jos joku ei vielä tiedä, niin juttuhan menee niin, että bändi on laittanut uuden tuotoksensa nettiin ladattavaksi ja siitä saa maksaa bändille sen verran kuin omatunto ja lompakko ehdottavat.

Yllätyin omasta anteliaisuudestani, minun lataukseni maksoi 3,45 puntaa, mikä on noin viisi euroa. Määrittelin ensin anteliaisuuteni määräksi kolme puntaa, mutta siihen tuli vielä jonkinlainen korttimaksu päälle. Ajattelin, että menköön... Kolme puntaa on joka tapauksessa aika paljon levystä, jota en ollut ollenkaan kuullut, ja bändistä, jonka tekeleistä Ok Computeriin asti pidän paljonkin, mutta tuoreemmista tuotoksista vähemmän.

Kuvittelisin, että musiikin nettijakelulla voi tehdä tällä tavalla rahaa - ainakin jos bändi on tarpeeksi suosittu. Pienille bändeille edut taas ovat toisenlaiset: oma tuotos on helppo tuoda esiin ja levittää.

- tietysti jompikumpi voittais, ainakin jos kysyy nettikeskustelijoiden enemmistöltä. Entinen ja nykyinen Nightwish-laulaja jaksetaan asettaa keskustelupalstoilla vastakkain loputtomiin. Minusta kahden täysin erilaisen laulajan vertailu on hölmöläisen vääntöä - ja kuitenkin tavallaan otan itsekin kantaa, koska olen nyt uuden levyn myötä lämmennyt Nightwishille.

En voinut jättää korviani Nightwishin Dark Passion Playlta rauhaan, koska sen ennakkoasetelmat ovat niin herkulliset: vahvan keulahahmon ja äänellään bändiä leimanneen laulajan erottaminen, sitä seurannut sanaharkka ja mediamyllytys, uuden laulajan valinta sekä mittava rahallinen satsaus, jotta paluulevylle saatiin kunnon kuoro- ja orkesteripauhua. Halusin kuulla, mitä bändi on hirmumyrskyn jälkeen saanut aikaan.

Ennen Nightwish jätti minut kylmäksi. Ennen uutta levyä en koskaan viitsinyt pakottaa itseäni kuuntelemaan Nightwishin levyä alusta loppuun. Kuuntelin bändiä aina vain hyvin pienissä erissä. Osittain syy oli Tarjan äänessä. Hänen ulosantinsa Nightwishissa oli puuduttavaa. Joitakin biisejä kuten Wishmasteria en silti voi kuvitella muiden kuin Tarjan vetäminä. Tarja kuitenkin päästeli koulitulla, viileällä äänellään yksitoikkoisesti täysin palkein biisistä toiseen. Samanlainen soundillinen steriiliys vaivasi minusta myös koko yhtyeen sointia.

Huomasin pitäväni uudesta levystä, kun siihen toista viikkoa sitten tartuin. Ensimmäisellä kerralla räjähdin hysteeriseen nauruun jossain Poet and the Pendulumin puolivälin tietämillä. Tarjan oopperaäänen jättämää aukkoa bändin mahtipontisuudessa korvataan sinfoniaorkesterilla ja kuorolaululla. Biisissä ammutaan raskaalla tykistöllä ja maalataan suurella pensselillä jonkinlaista Hans Zimmerin metallisinfoniaa. Upean suureellinen meininki. Siitä tulee sellainen fiilis, että nyt on rakennettu jotain sellaista, jonka hallinnasta Holopaisella ei ole ollut edes oikein käsitystä - ja katso, rakennelma huojuu rajusti, mutta pysyy pystyssä, mitä nyt siinä samalla peittää auringon näkyvistä.

Sinfoniaorkesteri tuo bändin soundiin kaipaamaani syvyyttä, ja Anettekin kelpaa oikein hyvin. Popittaren äänessä on lämpöä ja sävyjä eri tavalla kuin Tarjalla - häntä on helpompi kuunnella kuin Tartsaa. Bändi on myös viisaasti hakenut lauluun enemmän sävyjä marssittamalla Marcon yhä vahvemmin ääneen. Jos Anette jossain Tarjalle häviää, niin voimassa. Onneksi bändissä on edelleen keuhkovoimaa, onhan Marco yksi Suomen parhaita heviääniä.

Kaiken lisäksi kuulostaa siltä, että Dark Passion Playlla yhtye tutkimusmatkailee rohkeammin eri suuntiin kuin aikaisemmin. Esimerkiksi Marcon säveltämä ja hoilottama nuotiolaulu The Islander on mainio hengähdys orkestraalisesta pauhusta.
 
Mitä nyt olen yrittänyt tulkita listasijoituksista, uusi Nightwish on otettu ihan hyvin vastaan maailmalla. Mahdotonta silti sanoa, mihin päin touhu kallistuu. No, mitä Youtubesta olen katsellut, Anette vetää ihan hyvin keikoillakin. Tosin se, mitä Wishmasterista tuossa yllä sanoin, pitää paikkansa. Vaikka kyllähän Anettekin yrittää...

Eilen Porissa levisi jännittävä tieto, että Paul Di'Anno soittaa keikan Anniksella. Jaa, kuka Di'Anno? No Iron Maidenin ensimmäisten kahden levyn laulaja tietysti.

Paulin Suomen turnee näköjään starttaa Porista. Miehen oman sivuston mukaan kiertue näyttää tältä:

	October
	Wednesday 17-10	Annis, Pori, Finland
	Thursday 18-10	Suoja, Kiuruvesi, Finland
	Friday 19-10	Hullullupollo, Vaasa, Finland
	Saturday 20-10	Diiva, Pietarsaari, Finland
	Sunday 21-10	Vastavirta-Klubi, Tampere, Finland
	Wednesday 24-10	Henry's Club, Kuopio, Finland
	Thursday 25-10	Cafe Tivoli, Rovaniemi, Finland
	Friday 26-10	Umpitunneli, Tornio, Finland
	Saturday 27-10	Teatria, Oulu, Finland
	Sunday 28-10	English Club, Kokkola, Finland

On siinä kiertämistä... Arvatkaa muuten, kellä on iltavuoro juuri ensi keskiviikkona. Toivottavasti Pauli ei aloita kovin aikaisin.

En ole koskaan nähnyt Di'Annoa livenä, mutta onhan tämä nyt himputin kiinnostavaa. Olihan se silloin pyöreät 27 vuotta sitten kova live-esiintyjä mitä Maidenin tallenteista on nähnyt...

Esittelen lyhyesti yhtyeen nimeltä The Dresden Dolls, joka on viimeisin musiikillinen hurahdukseni. (Joo, näitä tulee...) Yhtye kuvailee itseään brechtiläiseksi punk-kabareeksi. Bändissä on kaksi jäsentä: laulaja-lauluntekijä-pianisti Amanda Palmer sekä rumpujen lyöjä Brian Viglione.

Yhtyeen oma määritelmä on hyvä summaus Dresden Dollsin tyylistä. Väliin se on kuin punkkia pianolla, väliin barokkimaista maalailua. Tyyli on omaleimainen ja siksi suosittelen tutustumaan siihen, vaikka vain yleissivistyksen kannalta. Audiovisuaalinen yhteishyökkäys valottaa parhaiten sitä kokonaisluomusta, joka tämä yhtye selvästikin on. Esittelen alla muutaman biisin, joihin on myös mainiot videot.

The Dresden Dollsissa on kiinnostavaa myös vahva seksuaalisuus, joka on piristävästi jotain muuta kuin Music TV:n heteronormatiiviset teiniunelmat. Amanda Palmer laulaa niin kipeistä suhteista (Missed Me), tärähtäneestä tytöstä (Girl Anachronism) kuin epäonnistuneesta sukupuolenvaihdosta (Half Jack). Jos vain yhden biisin haluaa tsekata, sen on paras olla fantasia täydellisestä poikaystävästä, Coin-operated Boy, jonka kuvan ja musiikin yhdistelmä lumosi minut. Kas näin:



Ja jos on aikaa tapettavana, voi myös huvitella kärsimällä ensin David Lee Rothin California Girls -video ja katsoa perään The Dresden Dollsin vastaus Shores of California.

The Dresden Dollsin kotisivu löytyy täältä, ja Amanda näyttää tältä:

Maata kiertävän, eteläpohjalaisen kaupparatsun tietotoimisto kertoi, notta vanha tuttuni, aikoinaan (ja vieläkin?) Seinäjoen kovin Genesis-diggari Kalle on pannut hengentuotteitaan esille nettiin. Seepia-yhtyeen biiseistä etenkin "Vain pois" kasvaa joka kuuntelukerralla. Jotta käykäähän kuuntelemassa! Niin täällä: Seepian MySpace

EDIT: Nyt siirtyi tehokuunteluun "Liitto". Onhan sekin aika jäynä. Tämähän on tällaista suomirokin ja progen kohtaamisesta syntyvää rehtiä meininkiä...

Kun tässä on kohkattu Coheed and Cambrian scifilevysarjasta, niin täytynee ottaa esille suomalainenkin scifijärkäle. CMX on julkaissut levyllisen scifiä, kun - mites se meni? - Yrjänä aloitti romaania mutta siitä tulikin levy.

En ole vielä levyä kuullut, mutta Eetun vinkkaama YouTube -video (alla) antaa maistiaisia tunnelmista. CMX taitaa olla Suomen ainoa suurta suosiota nauttiva yhtye, joka voi tehdä mitä tykkää ja myös sitten tekee mitä tykkää. Itse en ole bändistä suuresti välittänyt, vaikka osasta heidän tekeleistään nautinkin, mutta täytyyhän tähän nyt tutustua, sen verran heikkona olen tällaisiin scifipaisutteluihin.

Blogiani keväällä seuranneet joutuivat todistamaan hurahtamistani bändiin nimeltä Coheed and Cambria. Jatkan kiihkoilua! Uusi levy No World for Tomorrow on tulossa lokakuussa ja bändi herättelee kiinnostusta levyyn promosivulla kerran viikossa ilmestyvillä viesteillä. Paras viesti tähän mennessä on ilmoitus ensimmäisen biisin julkaisemisesta kokonaisuudessaan yhtyeen MySpace-sivulla. The Running Free on melkoista kevyt-Iron Maidenia!

Nautin joidenkin bändien tavasta julkaista uuden levyn biisien nimilistan hyvissä ajoin. Mielikuvitusta kutkuttaa sopivasti, kun voi lukea nimet ja kuvitella, minkälaisia mikäkin biisi on. Esimerkiksi Iron Maidenilla on tämä tapa ja biisien pituuden ja tyylilajin arvailu on helkutin hauskaa, koska Maidenilla biisien nimistä voi oikeasti jopa yrittää päätellä, minkälainen meininki niissä on. Samalla tavalla formaalinen bändi on tämä CoCakin, koska biisilista herättää välittömiä mielikuvia itse musiikista:

No World For Tomorrow - track listing

1. The Reaping
2. No World for Tomorrow
3. The Hound (of Blood and Rank)
4. Feathers
5. The Running Free
6. Mother Superior
7. Gravemakers & Gunslingers
8. Justice in Murder

The End Complete
9. I -The Fall of House Atlantic
10. II - Radio Bye Bye
11. III - The End Complete
12. IV - The Road and the Damned
13. V - On the Brink

Ehdoton suosikkini nimien joukossa on tuo Gravemakers & Gunslingers! Toivon, että biisi nousee (tai paremminkin vajoaa) nimensä tasolle. Huomatkaa muuten promosivulla kuva, joka on ilmeisesti uuden levyn kansi: aivan mahtavan kökköinen 80-luvun hevibändien levynkansien pastissi. CoCa tekee hubaa vakavissaan!

EDIT: Ai niin, levyn nimihän on koko komeudessaan: Good Apollo, I'm Burning Star IV, Volume Two: No World for Tomorrow. Ja levyn kannen on näköjään tehnyt niinkin nimekäs taiteilija kuin Ken Kelly. Hän on tehnyt kansia myös Kissille ja Manowarille. Katsokaatten lisää fantasiakuvitusta hänen kotisivuiltaan.

Eipä tässä kuulkaa tällä erää tämän kummempaa. Huomaa taas, että taitekohta on lähestymässä, kun jutut menevät tällaisiksi vinkeiksi ja heitoiksi. Pakkaan kamat kapsäkkiin ja palaan kuun taitteessa Poriin.

Samalla kun telkusta tulee Live Earthia, tässä olisi keikkataltiointia kesäkuulta Porista: Lowlife Rock'n'roll Philosophers Bar Kinossa. Olisin varmaan ollut keikalla, jos olisin ollut Porissa, mutta kiva tätä on näin jälkikäteenkin katsoa ja kuunnella: hyvää soittoa ja suhteellisen hyvä taltiointi. Suosittelen tsekkaamaan, jos tunteisiin vetoava, omaleimainen rockmusiikki kiinnostaa. Lisää bändistä MySpacesta.

Kuuntelin pitkästä aikaa yhtä metalliklassikkoa, Megadethin Rust in Peacea. Levy on mainio, joskin epätasainen. Dave Mustaine sylkee synkkiä, mustan huumorin sävyttämiä tekstejään limaisella äänellä ja kitarat sahaavat rytmikkäästi kuin metsäsavotassa.

Dawn Patrol -biisin kohdalla rupesin miettimään, että koskas tämä levy tehtiinkään, koska siinä lauletaan ilmastonmuutoksesta. No, vuonna 1990 levy on julkaistu. Miten siitä on mennyt vielä reilut 15 vuotta, ennen kuin ilmastonmuutos on noussut yleiseen tietoisuuteen? Ei niin, että tämä yksi metallibiisi olisi muutosta voinutkaan tehdä - siihenhän tarvittiin Al Gore... Ja nyt kun meillä on tietoisuus ilmastonmuutoksesta, niin mistäs saataisiin asenteiden muutos?

Sanoitus on joka tapauksessa tällainen ihastuttavan simppeli loru:

... vaan en ollut syntynytkään. Olen pitkään (joskin laiskasti) haeskellut Genesiksen 70-luvun keikkojen taltiointeja, mutta niitä ei ole taidettu julkaista dvd:llä ainakaan minkään virallisen tahon osalta. Harmi, kun esimerkiksi Van der Graaf Generatorilta löytyy hieno Godbluff-taltiointi. Jos joku tietää hyvistä Genesis-dvd-tallenteista, vihjatkaa!

Toistaiseksi olen yuutuubin varassa. Vanhojen taltiointien lataaminen verkkoon kaikkien saataville on kulttuurin säilyttämistä ja jakamista parhaimmillaan. Lisäksi vanhojen pölyisten tallenteiden esilletuonti voi ajaa alkuperäisten kopioiden haltijat tajuamaan, että heidän pitäisi jakaa aarteensa.

Alla joitain valittuja herkkuja. Lisää löytyy ja paljon.

The Return of the Giant Hogweed (mahtava esitys tästä ruohohöpöilystä)

Dancing with the Moonlit Knight (Gabrielin mahtava spiikki biisin alla)

In the Cage (katsokaa, se on sininen Gabriel!)

Cinema Show (upeaa soittoa ja aikasta hyvä äänenlaatu)

In the Cage (myös Phil laulaa Cagen hyvin, tämä jo 80-luvun puolelta)

Edellisestä Coheed and Cambria -kirjoituksestani on jo tovi. Paree sulkea bändin levyjä käsittelevä trilogia viimein, ennen kuin tulee muitakin hyviä levyjä kuin uusi Marillion vetämään huomioni muualle.

Coheed and Cambrian kolmannen ja viimeisimmän levyn nimi on naseva Good Apollo I'm Burning Star IV, Volume One: From Fear Through the Eyes of Madness. Tulossa on vielä omalla levyllään volume kakkonen, joka on samalla CoCan levyjen kertoman The Amory Wars -scifisaagan päätösosa. Sitten pitäisi olla vielä tulossa tarinan esiosa, jonka kertominen on jätetty viimeiseksi.

Hurahdin CoCaan joskus helmikuun puolivälin tietämillä, mitä ennen en edes tiennyt bändin olemassaolosta. On surkeaa huomata innostuneensa bändistä sellaisessa vaiheessa, jossa bändin tähän astinen kokoonpano on hajonnut. Yhtyeen rytmiosasto erkani bändistä syksyllä. Sehän ei välttämättä tietenkään tiedä bändin loppua, ovat kuulemma jo uuden levyn kimpussa ja esimerkiksi rumpuja studiossa paukuttaa mainion teknisen metelin taitavan ryhmän The Dillinger Escape Planin Chris Pennie.

Bändin kokoonpano ei kuitenkaan enää ole sama eikä minulla esimerkiksi ole mahdollisuutta nähdä samaa bändiä livenä. Harmi, sillä CoCa on levyjen perusteella ollut helkutin tiukka alusta saakka. Samaa todistaa hiljattain hankkimani The Last Supper -dvd-konserttitaltiointi. Kun bändin musiikki on ollut kimuranttia ja kitaristien ilmaisu melkoista ilotulitusta, rumpali ja basisti ovat tiiviillä komppaamisellaan pitäneet meiningin hanskassa. Saa nähdä, saako Sanchez enää ympärilleen samanlaista yhtyettä vai hajoaako touhu studiomuusikkojen karuselliksi.

Jaha, nyt kesken tämän viestin kirjoittamista huomasin bändin MySpacessa ilmoituksen, että basisti Michael Todd palaa tekemään bändin uutta levyä. Ota tästä rockmaailmasta selvää... No, hieno juttu, äijä on mahtava basisti. Äänitykset alkavat tällä viikolla!

Joka tapauksessa Good Apollo vol. 1 on bändiä pisimmälle eri tyylisuuntiin vievä levy. Sillä on sankariheviä myötäilevä Welcome Home (kuultavissa kokonaisuudessaan bändin saitin etusivulla), emopunkhitti The Suffering, Iron Maidenille kumartava From Fear through the Eyes of Madness ja (nimeään myöten) Pink Floydin tyyliin fiilistelevä The Final Cut.

Jotkut ovat haukkuneet levyä liian kaupalliseksi, mihin on vähän vaikea yhtyä. Raha kuuluu lähinnä muutaman biisin jousikoristeluissa, mitkä antavat esimerkiksi Welcome Home -jylistelylle vain lisää pontta. Helppoja hittibiisejä puolestaan on ollut aiemmillakin levyillä. Jos bändi ja tuottajat olisivat halunneet tehdä levystä kaupallisemman, heidän olisi ehkä kannattanut muuttaa esimerkiksi 80-lukuhenkisen Wake Up -slovarin sanoitusta. Nyt sen herkässä kertosäkeessä lauletaan: "I'll do anything for you, kill anyone for you." Tämä on muuten ainut omistamani levy, jonka kanteen on painettu (todellakin painettu suoraan pahvikanteen; levy-yhtiön omaa moderointia?) väkivaltaisesta sisällöstä varoittava ilmoitus!

Sanoituksista puheen ollen, levy ottaa oudon sivuaskeleen bändin kaikki levyt käsittävästä kokonaistarinasta. Tällä kertaa suuri osa biiseistä käsittelee scifitarinaa kertovan kirjoittajan edesottamuksia. Hänellä kun on vähän ahdistusta muun muassa rakkaushuolista, mikä puolestaan vaikuttaa tarinan kertomiseen. Ja kun oikein ahdistaa, tarinan henkilöiden elämät joutuvat liipasimelle. Tällä levyllä kerrotaankin sekä tarinaa että tarinankertojan tarinaa limittäin. Mikä onkaan Ten Speed, liekehtivä Jumalan polkupyörä, joka ilmestyy kirjoittajalle näyissä? Onko se sanansaattaja maailmojen välillä? Mahtavaa houretta, Claudio Sanchez, odotan lisää musiikkia ja stooria!

Seuraan useampiakin sellaisia bändiä, joihin olen hullaantunut joskus muinoin, ostan niiden uudet levyt aina tuoreeltaan vanhasta muistista, vaikka ne eivät enää kummemmin ravistelisikaan. Joskus vanhat vertyvät yllättämään. En esimerkiksi odottanut kummempia Marillionin tuoreelta, 14. studioalbumilta, mutta Somewhere Else kolautti mukavasti.

Marillion on yhtye, joka aloitti (suunnilleen samoihin aikoihin, kun minä synnyin) 1980-luvun alussa matkien 1970-luvun progebändien, erityisesti Genesiksen maneereita - ja teki sen aika hyvin. Bändi kuitenkin kehitti aika nopeasti omankuuloisen soundin, joka loisti Misplaced Childhood ja Clutching at Straws -levyillä. Noiden levyjen jälkeen jälkeen bändi koki 1980-luvun loppupuolella eron vahvasta keulahahmostaan, laulaja Fishistä, suosion romahduksen ja on sen jälkeen yrittänyt hakea uutta, omaa identiteettiä, joka ei enää sano "progedinosaurus". Noin hyvin karkeasti tiivistäen.

Somewhere Else on minusta ensimmäinen levy, joka todella rimmaa Marillionin tavoitteleman päivitetyn, raikkaamman ja sielukkaamman imagon kanssa. Pidän levyssä erityisesti sen pakottomuudesta. Edellisillä levyillä bändi yritti vähän liikaa ja se kostautui: niissä kuuluu väkinäisyys ja eri suuntiin tempoilu.

Vuoden 2001 Anoraknophobialla Marillion löysi jotain uutta, joka toimi, mutta yritys kuulostaa ultra-coolilta postrockbändiltä meni jo vähän liiankin pitkälle joissakin osa toisensa perään jatkuvissa leikkaa-liimaa-yhdistelyllä tuotetuissa biiseissä. Vuoden 2004 tuplalevy Marbles yritti taas vähän liikaa kaikkea: siinä on väkinäisesti tuotettu hitti You're Gone, Beatles-retropsykedeliasekoilu Drilling Holes ja tekemällä tehty proge-eepos Ocean Cloud ikään kuin sovituksena vanhoille faneille.

Hyviä nuo edellisetkin levyt ovat, mutta Somewhere Else on ensimmäinen, jota on todella helppo kuunnella. Biisit soljuvat luonnollisen kuuloisesti eikä bändi ole väkisin lähtenyt teroittamaan ääripäitä. Sujuvuudessa on pienenä kääntöpuolena ehkä jopa hienoinen unettavuus; soitin Somewhere Elseä ensimmäiset pari kertaa aika väsyneenä ja kuuntelin tarkkaavaisesti aina ensimmäiset viisi upeaa biisiä, mutta sen jälkeen aloin molemmilla kerroilla vajota uneen.

Kuudes biisi, A Voice from the Past, on kauniin, toistuvan pianokuvionsa kanssa alkanut vaivuttaa kohti silmäluomien sisäpuolista maailmaa, ja seuraava, vielä uneliaampana ja etäisempänä valuva No Such Thing (sukua Zeppelinin No Quarterille) on aina vienyt syvälle sohvan pohjalle. Toiseksi viimeinen biisi The Last Century for Man oli pitkään sellainen, josta minulla ei ollut oikein minkäänlaista havaintoa, koska olen nukkunut sen läpi. Sen sijaan levyn päättävä Faith on aina vetänyt minut hereille. Se on yksinkertaisesti upean kaunis kappale.

Katselin eilen Live from Loreley -konserttitaltiointia vuodelta 87 ja ajattelin, että vaikka bändi on aktiivisesti kehittänyt soundiaan ja ajanut itsensä kauas juuriltaan, perussointi on pohjimmiltaan tallella. Bändin taitavat soittajat ovat niin tunnistettavia, että 20 vuoden hyppäys tuntuu luontevalta, vaikka siitä jättäisi tarkastelematta väliin jäävät vaiheet.

Mikään menneisyyteen juuttunut progebändi Marillion ei silti enää ole, siksi onkin hiukan ikävä lukea ensimmäistä kertaa tällä vuosikymmenellä Suomeen tulevan Marillionin luonnehdintaa Ruisrockin sivuilta: "Lähes kolmekymmentä vuotta toiminut brittiläinen Marillion kuuluu Pink Floydin ja Rushin tavoin progressiivisen rockin kaikkein suurimpiin mestareihin."

Rockbändihän Marillion on, voimakkaasti soitettua hienosyistä musiikkia, sielukas ja intensiivinen, väliin melankolinen ja hypnoottinen. No, tsekatkaa itse Marillionin MySpace. Harmi, että siellä on biiseistä vain pätkiä. Niihin on hiukan vaikea päästä sisälle tuollaisten täkyjen kautta.

Olen viimeisen kuukauden kuunnellut oikeastaan vain yhtä bändiä, Coheed and Cambriaa (lyhyesti CoCa). Yhtyeen kolmessa levyssä riittää nautittavaa ja sulateltavaa.

Toinen levy In Keeping Secrets of Silent Earth: 3 jatkaa The Amory Wars -scifisaagaa. Coheedin ja Cambrian henkiin jäänyt poika Claudio (myös bändin keulahahmon kitaristilaulaja Sanchezin etunimi) pyrkii kostamaan tarinan pahiksille, maageille perheensä kokemat vääryydet ja sota alkaa.

Levyllä CoCa laventaa reippaasti tyylillistä kenttäänsä. Bändihän oli valmis jo ensimmäisellä levyllään, tyyli oli puristettu hyvin teräväksi ja selkeäksi, mutta hiukan kapeaksi. Nyt bändi hakee uusia sävyjä eri suunnista, sävellyksissä on progressiivisempaa polveilua, ja potkua haetaan yhä enemmän sekä punkin että metallin puolelta.

Jonkun mielestä CoCa on varmaan maailman teennäisin bändi scifivirityksineen, kompleksisine musiikkivaikutteineen kaikkineen, mutta minut tämä tempaa täysillä mukaansa. Totta puhuen Silent Earth -levy ei heti iskenyt selkeän debyytin, Second Stage Turbine Bladen jälkeen, mutta en ollut huolissani. Olen todennut, että suosikeikseni kohoavat levyt kuulostavat monissa tapauksissa alkuunsa vaikeilta, luotaantyöntäviltä, jopa yksinkertaisesti huonoilta. Niihin on pakattu niin paljon musiikillista informaatiota, että vastaanottokyky ylikuormittuu aluksi ja perille päätyvä viiru kuulostaa ohuelta ja tympeältä.

Levyn kohokohtia ovat eeppinen nimibiisi, jossa sota alkaa (kuunneltavissa CoCan Myspacessa), sekä aggressiivinen The Crowing. Hyviä, mukaansa tempaavia bilebiisejä ovat melodiset Blood Red Summer ja A Favor House Atlantic.

Siltikin ehdoton suosikkini löytyy varsinaisen biisilistan ulkopuolelta: kymmenen tyhjän raidan jälkeen numerolla 23 alkaa soida biisi, joka ainakin fanisaiteilla on nimetty 21:13:ksi. Biisi on polveileva ja avaran tuntuinen kymmenen minuuttinen teos, jonka pienieleisesti, mutta maukkaasti riffittelevät osat seuraavat toisiaan jopa laiskan oloisesti. Kun on tottunut siihen, että tällaiset eeppiset teokset koostuvat toinen toistaan paisuttelevammista osuuksista, tähän biisiin haudattu jännite ja suuruus pääsevät yllättämään - jännite ja mahtavuus on syvällä biisin rakenteissa eikä esillä mitenkään kovin ilmeisinä elementteinä. Biisi ei missään vaiheessa oikeastaan kasva mihinkään, mutta silti se onnistuu olemaan tiukka kokonaisuus ja loistava sävellys. Biisiä kuunnellessa tekee aina mieli tarttua heti itsekin kitaraan, sillä teos on aivan mahtava riffikokoelma.

Kitara on muuten tullut haudattua muuton jälkeen vaatekomeroon, josta käytetään myös nimitystä Jarmon huone, vaikka se on tosiasiassa pieni koppi. Pitäisi kaivaa se jonnekin näkyvälle paikalle, että tulisi soiteltua.

Täytyy yrittää saada tämä CoCa-kirjoitustrilogiani pian päätökseen, ennen kuin into alkaa hiipua... Täytyy myöntää, että tänään on jo tullut kuunneltua Anttilan alesta vastahankkimiani Rushin Hemispheres-klassikkoa ja Soundgardenin viimeiseksi jäänyttä, mainiota Down on the Upside-levyä.

Viimeksi kirjoitin hurahtamisestani yhtyeeseen nimeltä Coheed and Cambria. Jatkan tutkimusmatkastani yhtyeen musiikkiin. Viesti sisältää siis jorinaa sekä rokista että scifistä!

Tällä tukalla (myös täällä) kelpaa rokata. Coheedin nokkamies, Claudio Sanchez on lähellä sitä mielikuvaa, mikä minulla teininä oli mielessä lempiammatikseni: tieteistarinoita kirjoittava ja laulava rocktähti! Jätkä laulaa ja soittaa kitaraa, minkä lisäksi hän kertoo korkealentoista tieteistarinaa levyillään ja sarjakuvissa, joita hän kirjoittaa ja julkaisee, unelmahommaa.

Minulla on nyt ollut yhtyeen vuoden 2002 debyyttilevy, The Second Stage Turbine Blade hallussani muutaman päivän ja aikaa kuunnella sitä yllinkyllin, koska olen kärsinyt pitkiä päiviä yksin kotona tiukassa istuvaa flunssaa.

Mikäs se scifitarina on? Se on Coheed and Cambrian kaikista levyistä koostuva yhtenäinen The Amory Wars -saaga, joka on vielä kesken ainakin parin levyn verran. Saagan kantahenkilöt ovat Coheed ja Cambria Kilgannon, jotka asuvat keinotekoisessa planeettajärjestelmässä nimeltä Heaven's Fence. Planeettoja yhdistää voimasäie, Keywork, joka pitää ne kytkettynä toisiinsa ja toimii myös jonkinlaisena siltana maailmojen välillä. Tarinan pahikset uskottelevat Coheedille ja Cambrialle, että heidän lapsillaan on virus, joka muuttaisi aktivoituessaan lapset Keyworkin tuhoavaksi voimaksi, jolloin koko planeettaliitto olisi kirjaimellisesti vaarassa levitä liitoksistaan. Mitään lääkettä virukselle ei ole.

The Second Stage Turbine Blade kertoo pitkälti siitä, kuinka herra Coheed murhaa lapsensa yksi toisensa jälkeen - yhteisen hyvän nimissä. En tiedä, ymmärtääkö hän missään vaiheessa tulleensa petetyksi. Sekään ei ole vielä selvinnyt, mihin pahikset juonellaan tähtäävät. Ainoana neljän katraasta taitaa selvitä vain laulajan itsensä mukaan nimeämä Claudio, joka ilmeisesti seuraavissa osissa nousee pahaa vastaan... (Tämän juoniselostuksen tukena käytin muun muassa Sanchezin Evil Ink Comicsin kotisivua.)

Tarinassa tuntuu olevan enemmän kuin vähän kaikuja muun muassa Tähtien sodasta. Tämä on sen verinen äpärälapsi. Melkoista nörttihörhöilyä? Niin, kai sitäkin, mutta yhtyeessä on mielenkiintoista se, että heidän musiikkinsa on yhdistelmä melodista punkkia, heavy metal ja hard rock -vaikutteita sekä proge-elementtejä, sekoitus, jolla he onnistuvat yllättävän tehokkaasti vetoamaan sekä aggressiivista ja yksinkertaista jytinää rakastaviin punk- ja hevimassoihin että toisaalta "vaihtoehtoyhtyeiden" ystäviin. Scifitarinahan on vain ylimääräistä plussaa niille, jotka siihen jaksavat syventyä - eli meille hörhöille.

Coheedia voi myös kuunnella kiinnittämättä sen kummemmin huomiota kokonaiskonseptiin - sanoitusten luulisi päätasollaan uppoavan hyvin aggressiivisen musiikin ystäviin, sillä niissä käydään taisteluihin, tapetaan paljon, ollaan onnettomia ja haistatellaan viholliselle pitkät. Kokonaiskonseptia ei ole mitenkään alleviivattu kansivihoissa, vaikka Sanchez jutteleekin siitä mielellään haastatteluissa. Luulenkin, että merkittävä osa yhtyeen ystävistä on täysin tietämättömiä tästä suuresta juonesta.

Itse lähestyn Coheedia sekä progressiivisen rockin että tarinoiden ystävänä. Minua viehättää se tyylien kirjo, josta bändi ammentaa. Pidän heidän musiikkinsa vaikutteista (kuten Led Zeppelinistä, Iron Maidenista, Yesistä, The Misfitsistä) ja myös siitä kokonaissoundista, jonka Coheed saa noista osatekijöistä yhdisteltyä. Coheedin oma soundi on tavallaan omaperäinen, vaikka se koostuukin läpinäkyvistä erilaisista vaikutteista. Uudet ja yllättävät yhdistelmät lienevätkin nykyään se ainut tapa luoda jotain uutta populaarimusiikissa.

Tunnen myös ylimääräistä vetoa bändin kokonaiskonseptiin tuon scifitarinan takia. Tarina itsessään voi olla melkoista kliseesoppaa, mutta musiikin keinoin väritettynä ja välitettynä se saa todella fantastisia ulottuvuuksia - toistuvat elementit sanoituksissa ja sävelissä lisäävät suuruuden tuntua. Pidän siitä, että biisien sanoitukset jättävät vielä paljon tulkintavaraa ja rakennan oikeastaan itse hyvin vahvasti omaa tarinaani kuunnellessani bändin levyä - olkoonkin, että tarinani ponnistaa Coheedin sanoitusten kielikuvien ja sävelten luomien mielikuvien pohjalta. Poikki- ja kokonaistaiteilijana (katso Tyhjiö) minua myös viehättää ajatus levyille rinnakkaisista sarjakuvakertomuksista, vaikken toistaiseksi koekaan tarvetta metsästää niitä käsiini.

Ja tosiaan, bändin habitus on myös ulkoisesti kohdallaan: Claudio ymmärtää, että lavalla täytyy näyttää rocktähdeltä.

Aina silloin tällöin se iskee - hurahdus. Se on sukua rakastumiselle, mutta hurahduksen kohde on yleensä jokin ajatus, idea tai taide-esitys. Hurahduksesta puuttuu myös erotiikka...

Hurahtamiseni liittyvät usein musiikkiin. Löydän jonkin uuden bändin, joka osuu oikeaan hermoon. Viimeksi tällainen hurahdus tapahtui Provinssirockissa 2005, kun käppäilin sattumalta Mew'n keikalle ja hurahdin alta aikayksikön mukaan mystiseen musiikkiuneen.

Onneksi näitä kulttuurihurahduksia aina välillä tapahtuu, muuten elämä olisi aika tylsää. Tuntuu vain, että viime vuosina hurahduksia on tapahtunut harvemmin ja ne ovat käyneet miedommiksi. Onneksi nyt Mew'n jälkeen viimein hurahdin uuteen bändiin tässä viimeisen viikon aikana.

Tarina sai alkunsa viime torstaina Porin Bar Kinossa, jossa oli keikalla Jarkko Martikainen. Hän tulkitsi soolomateriaaliaan akustisella kitaralla itseään säestäen ja oli kaikin puolin viihdyttävä ja mukaansatempaava kuten odotinkin. Taidanpa hankkia hänenkin soololevynsä lähiaikoina...

Varsinainen löytö tuli eteen vasta keikan jälkeen, kun dj Jaakko Jäntti alkoi soittaa levyjä. Heti ensimmäinen biisi alkoi häiritä mukavasti. Siinä oli toisessa osassa tahtilajit ja soundimaailma hiukan kuin 1980-luvun King Crimsonilta ja toisessa selkeässä osassa taas kaahattiin suoraviivaisella punkrockmeiningillä. Laulaja kuulosti siinä ympäristössä naiselta. Ei se nyt mitenkään kerrasta kolahtanut, mutta kiinnosti siinä määrin, että piti käydä kysymässä bändin nimi. Se oli Coheed and Cambria.

Piti sitten alkaa seuraavina päivinä tutkia, mistä on kyse. Bändi alkoi tuntua koko ajan vain kiinnostavammalta. Heidän musiikkinsa on hyvin kitaravetoista, rytmikitaroissa soi ripeän emopunkin meininki ja soolokitarat soivat puolestaan 80-luvun tukkahevibändien malliin. Biisien sävyt vaihtelevat pehmeästä maalailusta sankariheviin. Tahtilajit on kuin King Crimsonilta tai muilta progebändeiltä. Vaikeista tahdituksista huolimatta biisit ovat useimmiten aikasta ripeitä. Välillä taas käydään jossain pehmopopin balladitunnelmissa tai Pink Floyd -hämyilyssä. Laulajakitaristi Claudio Sanchez on kuin risteytys Rushin Geddy Leetä ja Led Zeppelinin Robert Plantia. Ei ihme, että erehdyin luulemaan häntä ensin naiseksi klubioloissa.

Bändin viimeisimmän levyn nimi on Good Apollo, I'm Burning Star IV, Volume One: From Fear Through The Eyes of Madness. Mahtavan älytön nimi! Bändi on tehnyt nyt kolme levyä, jotka kaikki kertovat samaa suurta tarinaa. Kaikkiaan The Amory Wars -saaga aiotaan kertoa viidellä levyllä. Tarinasta en oikein ole vielä hajulla, mutta siihen liittyy tulevaisuuden tieteismaailma, maagisia voimia, tuhoisia viruksia, riivattu polkupyörä Ten Speed, messiaanisia hahmoja ja muuta mukavaa. Levyihin liittyy myös sarjakuvia, joita Sanchez julkaisee.

Eikö bändi kuulostakin oikein sujuvasti tällaisen scifiprogehörhön hurahduksen arvoiselta? Jos kiinnostaa, käykäätten kuuntelemassa bändin kotisivun etusivulla pyörivä biisi Welcome Home ja lisää näytteitä heidän MySpacesta.

Varoitus: tämä postaus käsittelee Dream Theater -yhtyeen viimeisimpiä julkaisuja. Ei välttämättä kiinnosta ihan kaikkia. Pyrin tässä vieroittamaan ne harvatkin lukijani...

Kirjoitin viimeksi:


Niin, aiempi lempibändini on päässyt vähän lipsumaan edellisillä julkaisuillaan ja miltei menettämään minut kuuntelijana. En tutustunut ollenkaan viimeisimpään Octavarium-levyyn, kun se ilmestyi joskus reilu vuosi sitten. Erehdyin kuitenkin jokin aika bändin vanhan mestariteoksen Images and Wordsin ääreen ja uteliaisuuteni heräsi: voisiko uusimmalla kiekolla kuulua edes häivähdystä tästä nerokkuudesta? Noh, joulupukki oli minulle suopea, kun itse omaksuin hänen roolinsa... Hankin ensin Scoren jo joulun alla ja olen katsellut sen läpi jo kolmeen otteeseen huolimatta konserttitaltioinnin lähes kolmen tunnin kestosta.

Dream Theater juhli 20 vuoden historiaansa taltioimalla Octavarium-levyä seuranneen kiertueen päätöskeikan. Bändillä on seuranaan klassinen orkesteri noin tunnin ajan.

Julkaisusta on vaikea löytää mitään moitittavaa. Bändi käy historiansa läpi kiinnostavasti poimimalla yhden biisin jokaisen levyn aikakaudelta. Valinnat ovat kiitettävän omaperäisiä - kaikki biisit eivät ole niitä ilmeisimpiä klassikkoja.

Joukossa on myös kaksi ennen julkaisematonta biisiä. Another Won on bändin esihistorialliselta jaksolta, jolloin sen nimi oli jonkin aikaa Majestic. Yhtyeen tuotannon pohjanoteeraus, Falling into Infinity -levy kuitataan julkaisematta jääneellä Raise the Knife -kappaleella, joka on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin juuri mikään levylle päätyneistä biiseistä.

Yhtye esiintyy vapautuneen tuntuisesti, ja LaBrien ääni toimii hyvin läpi keikan. Soundit ovat terävät ja 5:1-miksaus toimii. Kuvauskin on pätevää työtä. Hankin myös Metropolis 2000 -taltioinnin samaan syssyyn ja täytyy sanoa, että Score päihittää sen joka osa-alueella.

Hankin sitten joulun jälkeen vielä tuon Octavarium-levynkin. Scoren dvd-dokkarissa uniteatterilaiset kehuvat, kuinka se on ehkä heidän vapautunein ja avoin levynsä. Jossain määrin tuohon voi yhtyä. Toisin kuin edellisellä levyllä Train of Thought, bändi ei ole lähtenyt tekemään levyllistä tiettyyn karsinaan ahdettua musiikkia. Sehän oli heavy metal -tutkielma progejauhimen läpi väännettynä.

Octavariumilla bändi on väliin raskas, väliin hyvinkin kevyt. Vaihteeksi on tyydytty tekemään myös ihan perinteisellä pop-biisikaavalla ihan vetäviä lurituksia: The Answer Lies Within ja I Walk Beside You. Vastapainona on sitten 24-minuuttinen Octavarium-kappale, joka on erittäin hyvin rakennettu teos. Siinä bändi pääsee kaahaamaan oikein kunnolla umpikieroja progekoukeroita pitkin.

Octavarium on bändin paras levy sitten Scenes from a Memoryn. Mikäli pari edellistä vieroittivat, nyt on taas hyvä mahdollisuus jäädä koukkuun!

Mew'lta ilmestyi juuri ensimmäinen konsertti-dvd tanskalaisen A:larm-levy-yhtiön kautta. Sama firmahan julkaisi aikaisemmin syksyllä bändin debyyttialbumin A Triumph for Manin uusintapainoksen. Konsertti on taltioitu Kööpenhaminassa keväällä (julkaisun nimi on mielikuvituksellisesti Live in Copenhagen), eli sen settilista on pääpiirteissään se sama, joka kuultiin Kulttuuritalon ja Ruisrockin keikoilla. Mew'n kansainvälinen levy-yhtiö Sony ei syystä tai toisesta ole millään tavalla mukana debyytin uusintapainoksessa tai tässä dvd:ssä, ja A:larmin jakelu maailmalla tuntuu olevan heikoissa kantimissa, mutta levyä ja dvd:tä saa ainakin tilattua cdon.comista.

Marillionilla on puolestaan uusi levy nimeltään Somewhere Else valmis ja sen pitäisi ilmestyä maaliskuussa (Edit: kotisivuillaan ilmoittavat julkaisupäiväksi 17. huhtikuuta). Pakkohan se on taas hankkia kummempia kyselemättä. Huhut kertovat, että levy olisi aikasta napakka ja onhan bändi ollut hyvässä iskussa viime vuodet.

Sen sijaan aiemman suosikkini Dream Theaterin touhu on mennyt viime vuosina niin järjettömäksi (siis väärällä tavalla järjettömäksi; järjettömyys on aikaisemmin ollut ainoastaan positiivinen ominaisuus tämän bändin ilmaisussa), etten katsonut enää ollenkaan itsestään selväksi uuden Octavarium-levyn hankkimista. Ostin edellisen Train of Thought -levyn vielä suorilta ja viihdyin sen parissa aikani, vaikka se onkin aika pöhkö progesuodattimen läpi vedettyjen heavy metal -pastissien kokoelma. Jo sitä edeltävä Six Degrees of Inner Turbulence oli paha pettymys. Bändiltä tuntuu tippuneen jonnekin vuosien varrelle kyky kirjoittaa yhtenäisiä, koukuttavia biisejä ja sitä myötä bändin identiteetti tuntuu joutuneen tuuliajolle. (Epäilen, että Kevin Moore vei aika paljon biisintekotaitoja mennessään.)

Olen nyt kuitenkin testikuunnellut vähän tuota uusinta Octavariumia ja se kuulostaakin yllättävän hyvältä. Pehmompi linja istuu bändin aiempaan identiteettiin hyvin. Olen katsellut myös kiinnostuneena kauppoihin ilmestynyttä Score-dvd:tä, jossa näyttäisi olevan aika tuhti setti liveuniteatteria. En ole koskaan nähnyt bändiä keikalla tai edes taltioinnilta, joten ehkä nyt tsekkaan, mistä on kyse.

Siinäpä tämänkertaiset modernien pehmoprogebändien kuulumiset pähkinänkuoressa... Mulle tuntuu taas vaihteeksi maistuvan erittäin hyvin tällainen kevyt, myöhempien aikojen hötöproge, kun tässä välillä on tullut kuunneltua enemmän vakavasti otettavaa ja arvostetumpaa musiikkia - öh, kuten Iron Maidenia... Esimerkiksi IQ on soinut viime päivät taas aika kovasti.

Iron Maiden soitti Tampereella toissa päivänä maan mainion ohjelman. Ensin tuli uusi levy kokonaisuudessaan, mikä on hieno veto. Itseäni on rasittanut Maidenin kiertueissa se, että sieltä tulee aina samat vakiobiisit; nyt saatiin kuulla roppakaupalla uutta materiaalia ja mikä vielä hienompaa, pääasiassa erittäin tasavahvoja biisejä.

Toki on niinkin, että yleisö innostui aivan uudella tavalla vasta, kun bändi siirtyi Fear of the Darkiin. Toimiva ratkaisu olisi ehkä ollut se, että ensin olisi soitettu uusi levy puoliväliin, vedetty väliin jokin ripeätahtinen klassikko tai pari ja sitten soitettu vielä muutama raina uudelta levyltä.

Bändi soitti energisesti kuten aina, vaikkei saavuttanutkaan ihan suurinta hurmosta - eikä sen puoleen yleisökään. Toisaalta minun iltaani pieni pidättyväisyys sopi. Jättäydyin miksauspöydän edustalle, jossa saatoin keskittyä enemmän musiikkiin ja vähemmän naapurusten pitämiseen poissa päältäni.

Hienosta panssarivaunusta se Eddie muuten tähysteli. Lienee Helsingin tämän illan show alkanut. Kunpa voisin olla siellä...

Kirjoitin syyskuussa ennustuksia Iron Maidenin syksyn keikoista: Huhuja on kuultu koko levynkin soittamisesta, mutta se ei liene Maidenin tapaista. Vaikka onhan se kyllä yksi bändin korkeatasoisimmista ja tasavahvimmista levyistä, ettei sen puoleen tarvitsisi pidätellä. Harmi vain, minulla ei ole lippua loppuvuoden Maiden-keikoille...

Jos joku haluaa spoilata itsensä settilistalla, niin kiertueen alussa Kanadassa on soitettu näin. (Öh, siis täytyy selata sivua aika tavalla alaspäin...) Mielenkiintoista, mielenkiintoista!

Ja nyt on lippukin. Tampereella nähdään!

Fiiliksiä olen nostatellut näillä YouTube-tallenteilla:

The Longest Day Uniondale, NY 2006

For the Greater Good of God, NY 2006

Kerroin edellisessä viestissäni, että harrastukseni fiktion kirjoittamisen parissa on hiukan päässyt uuvahtamaan. Vaan mitäpä tuosta, korvaava itseilmaisun keino on noussut täyttämään tyhjiötä, nimittäin kitaran soittaminen. Sähkökitara on todellakin hieno peli ja on tässä pitänyt vähän yrittää opetella tulemaan sen kanssa toimeen.

Olen päätynyt siihen, että pitäisi perustaa bändi. Se lienee ainut keino potkia ryhtiä omaan soittoon. Ongelmana on se, että kun on itse 25-vuotias ja täysin noviisi instrumenttinsa kanssa, on paha tunkea ikäistensä bändeihin. Muut aloittelijat tuppaavat olemaan teinejä, vaikka voisihan olla ihan hauskaa soitella penskojen kanssa...

No, rupesin kuitenkin katselemaan Muusikoiden.netistä bändi-ilmoituksia. Se onkin hauska harrastus. Tässä muutama lainaus antaakseni kuvan, mikä ilmoituksissa huvittaa:

Jos oot tosi kiva basisti tai rumpali ja Porista ja haluut mun maailman kovimpaan punkbändii ja oot muutenki tosi kovis ja hyvis ja oot kiinnostunu soittaa paskan 15-vee kitaristin kaa ni ok?

*

Häpykarvoille rumpali!

Caked Pubic Hair -niminen tekotaiteellista paskaa soittava porilainen yhtye etsii rumpalia. Treenaamme Porin/Ulvilan seudulla. Olisi suotavaa, jos:
- sinulla olisi jonkinlaista soittotaitoa
- egosi kestää soittamisen yhtyeessä nimeltä Caked Pubic Hair tai keksit paremman nimiehdotuksen
- omistaisit omat rummut ja voisit käyttää niitä treeneissä
- pystyisit treenaamaan noin kaksi kertaa viikossa

*

Halutaan porukkaan Porin seuduilta mieslaulajaa, joka mielellään osaa laulaa myös varsin korkealta ja monipuolisesti. Projektin musiikkityylinä varsin pirteä, rempseä, punkahtava raskas rock. Esimakua esim. Green Day, the gazettE, Dir en grey, Alice Nine, vidoll, MUCC... (ko. bändien tuntemus eduksi)

Laulukieli englanti... jos osaat japania, myös sitä voidaan käyttää.

Lyriikoiden kirjoitustaito ei ole pakollinen, mutta ei myöskään haitaksi.

*

Nämä siis Porista. Täytyy myöntää, että tuo maailma on kyllä minulle aika vieras. "Tekotaiteellista paskaa" soittava yhtye hakee rumpalia. Miksi te omasta bändistänne noin puhutte? Tai että bändin laulukieli on englanti, mutta japaniakin "voidaan käyttää". Mitä? "Paska 15-vee kitaristi", joka etsii soittajia maailman parhaaseen bändiinsä on kyllä symppis.

Mutta tehdään nyt joka tapauksessa tiettäväksi, että Porissa asuva kitaristi hakee bändiä. Kitaran olen omistanut yli 10 vuotta, mutta soittanut olen hyvin vähän. Soittotaito on aika heikko, samoin musiikin teorian tuntemus. Haluaisin tutkia, mihin tältä pohjalta voisi yltää kärsivällisten ja luovien henkilöiden kanssa. Musiikkityylillä ei ole väliä, kunhan rock on jossain siellä pohjalla.

Hah, siitähän tuli melkein yhtä hyvä bändihakuilmoitus kuin esimerkeistäni!

Löysin muuten uudestaan bändin, josta olen kovasti aikaisemmin pitänyt, mutta jonka unohdin, sekoitin toiseen bändiin, mihin petyin, kunnes tajusin, että sehän onkin ihan eri bändi, jolloin huojentuneena pääsin takaisin oikeille jäljille. Bändi on Cardiacs (ja se johon sen jostain käsittämättömistä mielleyhtymistä johtuen jonkin aikaa sekoitin oli The Residents...). Cardiacs kuulostaa muun muassa tältä (mp3). Luovalta kannalta ajatellen johonkin tuollaiseen voisi pyrkiä omankin bändin kanssa...

Porilainen Magyar Posse -yhtye voitti männä viikonloppuna Oulun musiikkivideofestivaalien kotimaisen kilpailun sekä yleisöäänestyksen Whirlpool of Terror and Tension -videolla. Siitä lähtien on kiinnostanut, miltä se sitten näyttää. Televisiossakin se on näytetty, mutta minulta mennyt täysin ohi. Onneksi löytyi linkki videon ohjanneiden Lauri Warstan ja Jouni Karttusen tuotantopajan kotisivulle. Kannattaa käydä tsekkaamassa, tyylikkäästi pyörii tuo terrorin ja jännityksen pyörre. Hmm, hiukan tulee mieleen Pink Floydin Another Brick in the Wall -video.

Nyt seuraa tärkeää asiaa, nimittäin ylimalkainen arvioni uudesta Iron Maiden -levystä.

A Matter of Life and Death on nyt ollut raskaassa kuuntelussa toista viikkoa, ja on se vaan perkuleen hyvä levy. Mahtavaa, että ukot jaksavat vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin puskea eteenpäin. Ilmaisu on edelleen pohjimmiltaan sitä samaa Maidenia, mutta kuitenkin uusia sävyjä ja ennen kaikkea terää on löytynyt.

Uusi levy jalostaa myös Maidenin soundia raskaampaan suuntaan: riffit ovat vahvoja, ja kolmen kitaran soitossa on voimaa. Nickon rumpalointi on parhaimmillaan kuin rytmikästä tykistökeskitystä. Sivuhuomiona edellisellä levyllä, Dance of Deathilla, ei tainnut muuten olla kunnon laukkabassoa, mutta nyt bongasin välittömästi yhdestä biisistä, Lord of Lightista, kunnon laukan.

Dance of Deathilla oli yksi yksi biisi ylitse muiden, Montségur, joka häikäisi sävellyksen ja toteutuksen tiukkuudella ja voimalla. Se oli todellista metallia. Nyt tuon biisin kaltaista voimaa on viljelty useammassakin biisissä uudella levyllä. Jostain käsittämättömästä syystä tuo Montségur on pahoin aliarvostettu biisi Maiden-fanien keskuudessa. On myös käsittämätöntä, ettei bändi ainakaan minun tietojeni mukaan ole soittanut sitä livenä. Omassa musiikkia tuntevassa kaveriporukassani Montségurin vahvuus tunnistettiin välittömästi.

Uuden levyn sanoituksissa ollaan kiinni tässä ajassa, vaikka esimerkiksi The Longest Day -eepoksessa noustaankin maihin Normandiassa. Sota ja uskonto siellä vuorottelevat ja tulevat välillä yhteenkin odotetun rumin seurauksin. Hassua sanoa, mutta levyn sanoituksissa on entistä vahvempaa realismin tuntua - jopa silloin kuin Bruce kertoo yläkerran herran juksaamasta Luuciferista. Erityisesti Dickinson kunnostautuu tässä-hetkessä-nyt -fiiliksen aikaan saavien tekstien kirjoittajana.

Jarmon ennustukset - nämä biisit soitetaan livenä

Different World
These Colours Don't Run
Brighter than a Thousand Suns
The Longest Day
The Reincarnation of Benjamin Breeg
For the Greater Good of God

Huhuja on kuultu koko levynkin soittamisesta, mutta se ei liene Maidenin tapaista. Vaikka onhan se kyllä yksi bändin korkeatasoisimmista ja tasavahvimmista levyistä, ettei sen puoleen tarvitsisi pidätellä. Harmi vain, minulla ei ole lippua loppuvuoden Maiden-keikoille...

Vanha kunnon hirviöbändi - nämä ovat sentään tajunneet, että on helpompaa olla pukematta itseään hirviöksi ja tuoda hirviö erikseen lavalle - Iron Maiden julkaisee ensi kuussa uuden studiolevyn, A Matter of Life and Death. Repesin täysin, kun näin levyn kannen: panssarivaunu ja eläviä kuolleita solttuja. Mahtavaa! Voin kuvitella, kuinka Steve Harris on kommentoinut kansitaiteilija Tim Bradstreetin kansiluonnosta: "muuten hyvä, mutta lisää vielä muutama luuranko..."

Levyn kannen tsekkaamisen lisäksi bändin kotisivulla on mahdollisuus kuunnella streamina levyn ensimmäinen single The Reincarnation Of Benjamin Breeg, joka ei ole edes ihan huono, aika kiinnostava oikeastaan. Maidenin levyn odotukseen kuuluu tietysti myös biisien tyylin ja sisällön arvaileminen biisien nimien, kestojen ja säveltäjien perusteella. Bändillähän on perinteenä julkaista nämä tiedot aina ennakkoon.

Aika pitkiä biisejä sieltä pukkaa, ja Harris on kommentoinut levyä aika progressiiviseksi. Julkaistulla biisillä on hyvä, raskas soundi. Odotan innolla, teinipoika sisälläni on jälleen herännyt ja pui nyrkeillä ilmaa! Antakaa minulle taas yksi uusi biisi, joka kertoo sodasta, yksi biisi kummituksilla, yksi biisi alkuasukkaalla!

Olin lauantain Ruisrockissa paiskimassa toimittajan töitä. Keräsin aineistoa reppikseen, joka keskittyy festarikävijöihin, ja bändien seuraaminen jäi vähän ohuelle. PMMP oli kyllä hauskaa kesärallattelua taustalla, ja New York Dolls rokkasi vanhojen setien rupsahtaneella charmilla.

Töiden tekeminen oli helvettiä Ruissalon paahteessa. En hikoile kovin herkästi, mutta lauantaina hiki roiskui. Osa festarikansasta oli nopeasti aika heikossa hapessa. Festareilla tietenkin maistuu vääränlainen nestetankkaus.

Ruisrock vaikutti ohjelmaltaan ilahduttavan monipuoliselta. Ei pelkkää metallia, mihin viime vuosina on saatu tottua näillä suomalaisilla rockfestareilla. Mielenkiintoisin nimi olisi silti ollut metallia, mutta mukavasti massasta poikkeavalla tavalla. Valitettavasti jouduin tänään ajelemaan Porin suuntaan kesken kaiken, ja Tool jäi näkemättä. Aloittaisivat puolen tunnin päästä... pitäisiköhän lähteä takaisin...? No, yksi suunniteltu bändikokemus tuli silti tililleni, sillä lauantai-illan lopuksi palkitsin itseni päivän työnteosta rentoutumalla Mew'n keikalla.

Tämä oli nyt kolmas kerta, kun näen Mew'n - ja ehkä paras niistä. En tiedä, johtuiko se omasta halustani irroitella pitkän päivän päälle vai mistä, mutta uppouduin todella syvälle Mewin uhkaavan kauniiseen painajaismaailmaan ja lauloin mukana läpi keikan.

Keikan alku nosti jännitystä, sillä bändi yritti ensin aloittaa Special-hittiään, mutta jätti sen kesken, kun tekniikka ei ollut vielä kunnossa. Pian bändi aloitti uudelleen, soitti biisin läpi, mutta jäi sen jälkeen taas raapimaan päätään. Ei tullut kuulemma tarpeeksi voimaa laitteisiin - toisin sanoen bändin visuaalisen shown tarpeisiin. Jonas yritti pelata aikaa soittamalla vanhan biisin Mican, mutta ei muistanutkaan sanoja. Tässä vaiheessa näytti hiukan huonolta, mutta sitten yhtäkkiä taustakangas nousi bändin taustalle, ja he potkaisivat Am I Wryn vauhtiin.

Keikka olikin siitä eteenpäin timangi. Hiukan taustaprojisoinnit karkasivat liian ylös niin, että joiltain hahmoilta katkesi välillä pää pois, mutta mitäs pienistä... Soitto oli aivan upeaa! Näin nyt ensimmäistä kertaa uuden basistin, joka tuli keikkakokoonpanoon Johan Wohlertin läksittyä viettämään perhe-elämää. Ei ole hajuakaan, kuka tämä uusi heppu on, mutta ihan hyvin hän soitti. Näyttämisen haluakin oli sopivasti, sillä hän paukautteli vahvoja bassojyminöitä sellaisiinkin kohtiin, jossa niitä ei ole ennen Mew'n keikoilla kuultu. Pääasiassa hän täytti paikkansa uskollisena Mew'n tutuksi tulleelle kokonaissoundille.

Setti oli rungoltaan ihan sama kuin viimeksi kulttuuritalolla, mutta tällä kertaa minulla ei ole mitään valittamista pakollisistakaan numeroista. Niin hyvin bändi ne esitti ja minä niistä juovuin. (Alkoholia en ollut juuri ehtinyt nauttia.) Soundit olivat koko keikan ajan yllättävän hyvät festarikeikalle eikä volyymi päässyt liian kovaksi kuten Kulttuuritalolla.

Mew, Ruisrock 2006 - settilista

Special
*
Mica (pätkä)
*
Am I Wry? No
156
White Lips Kissed
She Came Home for Christmas
Apocalypso
Saviours of Jazz Ballet
Saliva/Panda (Jonaksen pianonumero)
Snow Brigade
Zookeeper's Boy
Louise Louisa
*
Circuitry of the Wolf
Chinaberry Tree
She Spider
Comforting Sounds

Katselin ja kuuntelin tuossa toista tuntia sitten Lordin Hell-singin Kauppatorin esiintymistä. Aika löysää hard rokkailuahan se oli, mutta helkutan hauskaa!

Nyt sitten kuuntelen King Crimsonin viimeisintä, The Power to Believe -levyä, ja tiukan ja löysän ääripäät piirtyvät yhä selkeämmin kuulokenttääni. Sillä tämä, King Crimson, jos mikä, on terävää ja raskasta musiikkia.

Tämä progressiivisen rockin orkesterihan teki legendaarisimmat levytyksensä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, mutta vuoden 2003 "Power" taitaa siltikin olla suosikkini. Ikä ei ole tehnyt maestro-Frippistä yhtään helpompaa tyyppiä. Päinvastoin, äänirakentaja on entistä vaikeampi, päällekäyvämpi ja heltymättömämpi. Bändi käyttää lisäksi nykytekniikan suomia mahdollisuuksia kuin he olisivat itse keksineet ne! En ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän sähkörumpuja tällä tavalla! Ja hitto näitä iskuja: raskaita ja ny-nyny-kiviä, silti aina kohdallaan.

Robert Fripp on yksi suurimpia sankareitani, vaikken kitaraa niin jaksakaan näppäillä. Hänen filosofiskäytännöllisessä lähestymistavassaan kitaraan on paljon sellaista, mitä haluaisin soveltaa omassa ilmaisussani tai lähestymisessäni siihen.

Frippillä on levymerkkinsä sivulla päiväkirja, jossa on myös vaihtuvia "fripperismejä", hänen aforismejaan, jotka kuvastavat hyvin hänen ajatusmaailmaansa.

Lainaan tähän yhden. Se tuntuu jotenkin sopivan viimeisen viikon tapahtumiin:

In popular culture, our musicians sing to us in our own voice.
In mass culture they shout what we want to hear.

Adrian Belew laulaa nyt kappaleessa Happy with what you have to be happy with kertosäettä: "This is the chorus / I'm gonna repeat the chorus" kerta toisensa jälkeen. Siihen on tyytyminen tämän bändin kohdalla!

Pitäisi hankkia Toolin 10 000 Days. Mulle tulee aina King Crimsonista mieleen Tool ja toisin päin. No, onhan Tool enemmän kuin vähän kumartanut musiikissaan purppurakuninkaiden suuntaan. Hienoa, että haastava musiikki myy edelleen edes jonkun tekemänä!

Menenpä poikkeuksellisesti jo suoraan nukkumaan, vaikka on perjantai-ilta. Väsy painaa (kirjoituksen tasokin saattaa antaa tästä jotain vihiä) ja aamulla on aikainen herätys...

Porilainen orkesteri Lowlife Rock'n'roll Philosophers julkaisi tänään toisen levynsä nimeltä Violent Calm. Sain sen tuoreeltaan haltuun ja kiekko löysi nopeasti tiensä soittimeen. Onpa vaan hyvä levy. Kerrankin on helppo kehua kavereiden tekemisiä...

Bändin musiikkia on vaikea lähteä kuvailemaan. Rockbiiseissä tunnelmoidaan sujuvasti synkän ja aurinkoisen välillä. Bändillä on kyky ilmentää yhden kappaleen aikana syvää melankoliaa, pitelemätöntä riemua, onnellisuutta ja kauhua ja liikkua näiden tunnelmien välillä sujuvasti. Levyn nimi, Violent Calm, kuvaa tätä ristiriitaisten tunnelmien yhteenpunomista yllättävänkin hyvin. Minun kuvailuuni ei kuitenkaan tarvitse luottaa, vaan kannattaa suunnata bändin sivulle tutustumaan näytteisiin.

Lowlife on kehittynyt paljon reilun vuoden takaiselta Hiding Place -debyyttialbumiltaan. Siinä tuo tunnelmien välillä liikkuminen ei ollut vielä niin hienovaraista, ja useimmat biisit oli venytetty tarpeettomasti seitsemään-kahdeksaan minuuttiin. Uudella levyllä moniosaisetkin biisit ovat eheän kuuloisia ja ennen kaikkea sävellykset parempia.

Onkin hämmästyttävää, kuinka monta kipakkaa kappaletta Violent Calmilla on. Biisejä on kaikkiaan 11 eikä yhdestäkään jäänyt täytebiisin makua. Jos bändin keikoilla on käynyt, useimmat biisit ovat jo tuttuja. Mukana ovat esimerkiksi livesuosikit W. Shatner, Not Dead Yet ja Sunbeams. Tasaisen vahvasta patterista nousi silti joitakin, jotka ovat minusta ylitse muiden: Heart on a Plate, Moon Writes a Poem ja Hiding Place. Noita kolmea yhdistää se, että ne ovat hiukan vähemmän rockaavia ja enemmän tunnelmoivia kappaleita. Lienee siis hyvin henkilökohtaisesta mieltymyksestä kyse.

Levyn voi lunastaa bändin levymerkiltä huokeaan 15 euron hintaan, ja hinta sisältää postikulut. Tilaustietoja löytyy bändin infosivulta.

Olin Ankin kanssa Mew'n keikalla Helsingissä menneenä sunnuntaina. Innostuin Mew'sta Provinssirockissa viime kesänä, kun kävelin heidän keikalleen tietämättä ollenkaan mitä odottaa. Yllätyksellä oli silloin vahva osa keikan positiivisessa iskussa tajuntaani, mutta Mew'n musiikki ja visuaalinen show otti nyt toistamiseen otteeseensa.

Mew'n setti oli hyvin monipuolinen ja herkkä. Jäin toisaalta kaipaamaan hiukan pidempiä kaaria, kuten heidän And the Glass Handed Kites -levyllään. Nyt pisimmät putket jäivät parin biisin mittaisiksi ja energiataso pääsi välillä laskemaan. Kertaan alla keikan tapahtumat lähinnä omaksi ilokseni. Jos Mew ei kiinnosta, tästä ei varmaan paljon jää käteen...

Mew Helsingin Kulttuuritalolla 12.3.2006.

Special-sinkku uhrattiin keikan alussa. Bändi aloitti hermostuneen oloisina vähässä valaistuksessa ja ilman taustavideoita. Biisistä ei jäänyt paljon käteen.

Tämän jälkeen tuli instrumentaalin, Circuitryn nykivät iskut, valot alkoivat sykkiä ja aloin päästä tunnelmaan. Circuitry taittui suoraan Chinaberry Treehen kuten levylläkin. Tämä biisipari johdatti syvemmälle Mew'n maailmaan.

Sitten alkoikin täysipainoinen audiovisuaalinen tykitys. Vanha setin aloittaja, Am I Wry? No, ikään kuin aloitti tämänkin setin uudelleen alusta. Perään tuli 156, jonka sovitus oli tiukempi kuin Provinssissa. En vieläkään ollut kuitenkaan niin innoissani touhusta kuin olin ennakkoon toivonut. Tuntui vähän siltä kuin sekä minulla että myös bändillä olisi ollut ylilatausta keikkaan. Bändin soitto oli hermostuneen oloista. Ehkä se johtui pienestä keikkatauosta.

White Lips Kissed -biisin lauluosuudet hiukan jännittivät, sillä Jonas ei ole keikkalaulajana ihan takuuvarma. Mutta aika hyvin ne kastroidun falsetin korkeatkin nuotit löytyivät. Tämän jälkeen kitaristi Bo soitti lyhyen äänikudelman välisoittona.

She Came Home for Christmas tuntui jo hiukan kuluneelta. Kyllä, olen ollut Mew'n keikalla vain kerran aikaisemmin, mutta olen nähnyt netissä useita taltioituja esityksiä. She Came... tuntuu ylisoitetulta ja levytetyltä. Biisihän löytyy jo bändin ensimmäiseltä levyltä ja se on sen jälkeen levytetty kahdesti uudestaan!

Uusi livebiisi An Envoy... toimi hienosti. Biisi tuli täytenä yllätyksenä. Tässä vaiheessa odottamani syvän tunteellinen Mew-tila iski viimein päälle! Biisiin tehdyt videoloopit olivat sopivan minimalistisia. Lyhyinä looppeina toistuvat videot toimivat mielestäni paremmin kuin yksityiskohtaisen tarinan kertovat videot kuten edellisen She Came... -kappaleen "satu".

Apocalypso oli jälleen napakka vetäisy ja se taittui hienosti suoraan Savioursiin. Tämän jälkeen tullut medley oli yllätys minulle. Jonas soitti yksin itseään koskettimilla säestäen kahden ensimmäisen levyn kolmesta eri kappaleesta yhteensovitetun kimaran. Se oli hyvää vaihtelua setissä.

Sitten tuli Snow Brigade napakasti jäävuorineen. Biisi ei ole ollut syystä tai toisesta mikään suuri suosikkini levyllä, ihme kyllä, sillä se on aika nerokas ja kompakti poprock-kappale, mutta keikalla se veti mukaansa.

Huippuhetket tulivat varsinaisen setin lopussa - siis aivan oikein ajoitettuna. Zookeeperin videotausta oli upea. Kirahvit ja muut otukset olivat sympaattisia. Bändin lauluharmoniat toimivat upeasti. Saisivat sovittaa niitä yhä enemmän Jonaksen hauraan äänen tueksi. Setin sulkenut Louise Louisa oli todella riipaiseva. Silas soitti upean epärytmisen rumpusoolopaisuttelun. Bändin jäsenten poistuminen yksi kerrallaan toimi hienosti. Oikeastaan konsertti olisi loppunut täydellisesti tällä tavalla.

Mutta pitihän sitä encore saada. Ensimmäinen Mew-suosikkikappaleeni She Spider on edelleenkin kiva kuulla. Samoin Comforting Soundsin paisuttelu toimii edelleen, vaikka osoittaisin sille ovea "pakolliselta" paikaltaan keikan lopetusbiisinä viimeistään seuraavan levyn jälkeen.

Kaiken kaikkiaan siis hieno keikka. Jatkossa odotan, että bändi alkaisi pudottaa pakkobiisien määrää. Voisivat soittaa yllättäviä vetoja ensimmäiseltä kahdelta levyltä tai sinkkujen B-puolia. Niiden joukosta löytyy joitain aivan uskomattoman hyviä kappaleita, kuten vaikka Like Paper Cuts tai That Time on the Ledge.

Kertauksena vielä sunnuntain settilista. Olen 99% varma, että muistan tämän oikein:

Special
Circuitry of the Wolf
Chinaberry Tree
Am I Wry? No
156
White Lips Kissed
She Came Home for Christmas
An Envoy to the Open Fields
Fox Cub/Apocalypso
Saviours of Jazz Ballet
Saliva/Panda/Mica -medley
Snow Brigade
Zookeeper's Boy
Louise Louisa
*
She Spider
Comforting Sounds

Edellisessä viestissäni pari viikkoa sitten jahkasin, jaksaisinko mennä illalla Lowlife Rock'n'roll Philosophers'n keikalle ja kuinka kävisi muistojeni tuosta illasta, jos en vahvistaisi illan tapahtumia jälkikäteen blogissani. Tehdäkseni ongelmasta tällä kertaa täysin hypoteettisen totean, että olin tuolla keikalla.

Mistä päästäänkin seuraavaan elävän rockin kokemukseeni, eilisiltaan. Kuusumun profeetta soitti samassa paikassa kuin Lowlife, Porin Club 19:ssä. Keikka oli pääasiassa mainio: bändi soitti kymmenkunta uutta biisiä, joista pääosa päätynee yhtyeen uudelle levylle ensi vuoden alussa. Uudet kappaleet kuulostavat varsin hyviltä. Nimeltä en ole oppinut tuntemaan niistä vielä monta. Ainoastaan osaan sanoa, että Valentine on perhanan kiehtova kappale. Tyyliltään bändi on taas astumassa uuteen suuntaan, mutta nyt ollaan lähempänä Supersankari-levyn sävelmiä kuin edellisen Salamurhaaja-levyn sankariheviä. Kappaleissa on hienoa dynamiikkaa ja rytmillisiä vivahteita, joiden on hienoa antaa viedä mukanaan. Ainoana vanhana biisinä kuultiin Supersankari-levyn Häivähdys, joka venyi menevään jamitukseen.

Ihan koko aikaa keikka ei kuitenkaan vakuuttanut. Puolivälin jälkeen kuultu himmeä jazz-jamittelu laski intensiteettiä aika tavalla. En olisi kaivannut sellaista suvantoa lainkaan. Lisäksi välillä häiritsi, ettei sanoista oikein saanut selvää. Pahiten tämä vaivasi kitaristi Majaluoman laulamassa laulussa.

Yhdelle tunnelman laskijalle bändi ei kuitenkaan olisi voinut mitään: minua alkoi tavattomasti häiritä ihmisten puheensorina. Eikö sosiaalinen kanssakäyminen voitaisi unohtaa täysin tällaisen kulttuurielämyksen ajaksi? Oikeastaan haluaisin kyseenalaistaa koko rockbaarikonseptin. Eihän siinä ole mitään järkeä, että ihmiset vetävät viinaa ja mölyävät keskenään ja samalla bändi yrittää viritellä hienovaraista musiikkielämystä. Ei ainakaan suomalaisessa viina- ja käytöskulttuurissa.

Itse jätin alkoholin täysin juomatta ja hoidin nestetasapainoa limulla. Tässä vaiheessa joku varmaan haluaa väläyttää, että olisit sinäkin vetänyt viinaa, niin ei olisi möly häirinnyt niin paljon. Joo, eipä niin, mutta luultavasti musiikkielämyksenikin olisi ollut aika paljon väriköyhempi. Musiikin ja alkoholin yhdistelmä voi olla jonkin aikaa mitä lämmittävin, mutta väitän, että alkoholi turruttaa musiikkikorvan aika nopeasti.

Parhaat konserttikokemukseni ovat lähes poikkeuksetta tapahtuneet olosuhteissa, joissa musiikki on pääosassa ilman tarjoilun ja riehumisen häirintää: esimerkiksi Yes Hartwall Areenalla, King Crimson Finlandia-talolla, Magma Porin teatterissa. Poikkeuksen muodostaa tavallaan Mew Provinssirockissa, mutta sielläkin ihmiset olivat selvästi tulleet katsomaan keikkaa.

Tyhmäähän tästä on valittaa. No, jotain bändi olisi tietysti voinut tehdä asialle: soittaa lujempaa.

Järkevämpää on valittaa keikkojen myöhäisestä alkamisajankohdasta. Siihen odotan oikeasti muutosta. Eilenkin keikka alkoi vasta reilusti puolenyön jälkeen. Toisaalta tämäkin ongelma poistuu, kun käy vain erikseen järjestetyissä ulkomaan suuruuksien konserteissa...

Kuuntelen taltiointia Sigur Rósin hiljattaiselta Reykjavíkin keikalta. Streamina tulee myös kuva, jota vilkuilen välillä. Musiikin ja visuaalien yhteispeli on kaunista kuten pitääkin. Suosittelen konserttiin uppoutumista, jos sigurit hiukankaan kiinnostaa. Musiikki on eteeristä maalailua, joka kanavoituu ajoittain hyökyäviksi ryöpsähdyksiksi.

Innostuin bändistä ehkä kuukausi sitten, kun Lauri toi uuden Takk-levyn kappaleen Gong levyraatirituaaliimme. Enpä arvostanut sitä paljon silloin. Laulajan vonkuminen kuulosti pääasiassa ärsyttävältä ja soitto epämääräiseltä. Mutta kummastipa se jäi takaraivoon muhimaan. Olen sitä mieltä, että usein parhaat taide-elämykset raivostuttavat ensikokemalta, mutta jäävät kummittelemaan niin vainoavasti, että niiden pariin on pakko palata - ja sitten däng! ne kolahtavatkin.

Edelleen Sigur Rósin laulaja Jónsi painelee mielestäni pahimmillaan jossain niin rajamailla, että kyllähän se ärsyttää - mutta oikealla tavalla. Ihmeelliset äänivarat miehellä on, kun hän kiekuu keikankin läpi jotakuinkin samankuuloisesti kuin levyllä. Hämmästyttävää, ihastuttavaa ja ärsyttävää!

Illalla olisi vielä paikallisessa Club 19:ssä kavereiden bändi Lowlife Rock'n'roll Philosophers (mahdoton nimi!) soittamassa. Kiinnostaisi, soittavat silleen kivasti, mutta jaksanko mennä, kun nyt jo väsyttää armollisesti.

Mahdanko nykyisellä blogaamistahdillani raportoida tänne kävinkö keikalla? Ja jos en raportoi, muistanko vuoden päästä, miten tänä iltana kävi? Olen jotenkin kuvitellut, että blogi voisi käydä eräänlaisesta pinnallisesta päiväkirjasta, josta voisin tarkistaa, mitä olen kulloinkin tehnyt. Täyttääkö se tarkoituksensa, jos jahkailen tulevista? Vai tulenko luoneeksi vääriä muistikuvia tapahtumista, joita en koskaan kohdannut? No, mitä subjektiivisemmasta todellisuuskäsityksestä on joka tapauksessa kyse. Ehkä blogi toimiikin parhaiten uusien tarinoiden synnyttäjänä, ja siitähän tässä on kysymys, oman arjen mielekkyyden venyttämisestä. Olo on niin yksioikoista ilman vääriä muistikuvia, tarinoita ja suoranaisia valheita.

Hämää, ettei Vuodatuksen blogiin saa kuin yhden kategorialeiman viestiä kohden. Tässäkin viestissä puhutaan selvästi musiikista, mutta myös jostain muusta. Onneksi järjestyksentajuni on helposti rikottavissa. Pidän harmoniasta, jossa on pieniä säröjä.

Sigur Rós aloitti encoren.