Luen Philip Pullmanin Kultaista kompassia tällä kertaa ääneen. Seuraavaa virkettä lukiessani purskahdin puolivälissä nauruun:

Kerronnan paikoittaista höperyyttä lukuun ottamatta kirja on mukavaa luettavaa. Suomennoksella tuntuu olevan osansa kielen löperyyteen.

Luen kirjaa nyt toista kertaa. Jatko-osiin en ole tarttunut, koska kirja ei ihan siinä määrin tehonnut. Muistan ajatelleeni, että niihin voisi tarttua pienen tauon jälkeen, mutta useaksi vuodeksi tuo tauko on päässyt venähtämään. Kirjassa on toki vetävä vaihtoehtomaailma ja kiinnostavia kirkkokriittisiä äänenpainoja.

Nyt tartuin kirja, koska ajattelin sen käyvän hyvästä ääneen luettavasta tarinasta. Luen sitä puoliskolleni Ankille. Saattaa olla, että pääsemme käsiksi jatko-osiin. Ainakin ne nököttävät hyllyssä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Ja herra Ellison vastaa. Jollei näillä neuvoilla pääsee vauhtiin kirjoittamisen kanssa, niin ei sitten millään. Ellisonin tunteenpaloa on ilo kuunnella. Linkin takana (Harlan YouTubessa) on seitsemän minuuttia Dark Dreamers -haastattelun intensiivisintä kameralle paasausta, mutta kannattaa katsoa myös osat 1 ja 2.

Mielenkiintoani kirjailija Caitlín R. Kiernaniin on pitänyt yllä hänen bloginsa, johon hän kirjoittaa ihailtavan säännöllisesti. Hän on juuri aloittanut kirjoittamaan uutta romaaniaan nimeltä Joey Lafayette. Koe romaanin oikean suunnan löytämisen tuska!

Tavallaanhan blogi on aika tylsä, koska viestien sisältö on toistuvasti "tänään kirjoitin niin ja niin monta sanaa ja vein roskat ulos". Sitähän se kirjailijan elämä on. Toisaalta aina välillä hän raottaa aikaansaannoksiansa peittävää verhoa tai intoutuu miettimään jotain kirjoittamisen aspektia. Blogin lukeminen on samaan aikaan pitkällä tähtäimellä hyvin inspiroivaa ja jalat maahan palauttavaa.

Syrjään vetäytyvä kirjailija antoi muuten juuri televisiohaastattelun BBC:lle, mutta koska välissä on valtameri eikä aikataulukaan anna periksi, haastattelu tehtiin Second Lifessa. Kiernan on täysin hurahtanut tähän virtuaalimaailmaan: hänestä se on "best toy ever". Juttu tulee ulos tänään lauantaina klo 19 BBC2:lta. Lisätietoa BBC:n haastattelusta löytyy tästä jutusta.

Haastattelu liittyy Neil Gaimanin ja Roger Avaryn käsikirjoittamaan Beowulf-leffaan, jonka romaaniversion Kiernan on kirjoittanut. Kiernan on tuskaillut hiukan katkerana kuinka juuri tämä on hänen laajalevikkisin kirjansa...

Sain viime viikolla viimein luettua loppuun Caitlín R. Kiernanin Threshold-romaanin, ja haluan kirjoittaa siitä pari sanaa. Siinä määrin häiritsevä lukuhaaste se on minulle ollut.

Kirja on ollut hyllyssäni jo pari vuotta, ja alkujaan yritin lukea sitä jo ajat sitten. Pääsin miltei puoliväliin, kun kirja alkoi toden teolla tökkiä. Lopulta totesin "kirjan olevan täyttä skeidaa" ja jätin sen kesken. Jätän kaunokirjallisten teosten lukemisen aniharvoin kesken. Samalla minulla oli välittömästi olo, että haluan lukea kirjan loppuun. En vain pystynyt siihen silloin.

Threshold on karkeasti rajaten jotain goottilaisen kauhun, H.P. Lovecraftin Cthulhu-mythoksen ja David Lynchin elokuvien välimaastosta. Se on yhtä lailla pulppia kuin kaunokirjallisuutta.

Oikeastaan minulta vietiin luulot nautinnollisesta lukukokemuksesta heti kirjan alussa. Päähenkilö Chance Matthewsin ympäriltä kuolee häntä kasvattaneet isovanhemmat ja hänen hyvä ystävänsä yksi kerrallaan. Hän menettää myös poikaystävänsä, joka ei tosin kuole. Kaikki tämä selittömättömän pahan takia. Tässä vaiheessa kirjan sisäinen angstimittari näytti niin punaista, että kaikki oli sysimustaa.

Siitä alkaa sitten klonksuva tarina, jossa Chance saa vieraaksi sekopäisen tuomiopäivän pasuunan, albiinotyttö Dancyn. Juoneen sotketaan vielä entinen poikaystävä Deacon, joka turruttaa näkyjään tuonpuoleisesta jatkuvalla alkoholilääkityksellä, sekä tämän uusi tyttöystävä, Sadie, angstinen goottityttö. Chance on paleontologiopiskelija ja romaanin yliluonnolliset kauhut ovat jotain selittämätöntä pahaa, josta konkreettisina todisteina kertovat vain oudot fossiilit miljoonien vuosien takaa.

Paljon muuta kirjan tarinasta ei voikaan kertoa pilaamatta toisen lukukokemusta. Huonon kauhutarinan saumoissa virtaa syvemmän taiteellisen näkemyksen pilkahduksia. Lukija odottaa, että jokin vielä kääntäisi koko tarinan uudelle raiteelle. Samalla sekin mahdollisuus pelottaa. Mureneeko koko homma käsiin?

Suosittelen Kiernania paatuneille kauhun ystäville, joilla on vahva vatsa kliseille, mutta myös vastaanottokykyä, kun Kiernan pelaakin odotuksia vastaan.

Itse tutustuin Kiernanin kirjoittamiseen vuosituhannen vaihteen tietämillä Dreaming-sarjakuvan kautta. Dreaming oli jatkosarja Sandmanille, jossa eri kirjoittajat mellastivat Neil Gaimanin luomassa unimaailmassa. Kiinnostuin sarjasta, kun se alkoi muuttua antologiasarjasta jatkuvajuoniseksi ja Kiernan valittiin sen pääkäsikirjoittajaksi.

Sittemmin olen lukenut Kiernanin esikoisromaanin Silk, joka on vielä pahempaa goottipaskaa kuin seuraajansa, eli Threshold. Mutta myös Silkissä näkyy Kiernanin töistä tutut valtit, mieleenpainuvat ja elävät henkilöt sekä rikas kieli jolla kirjailija rakentaa väkeviä tunnelmia. Kiernanin päähenkilöt ovat todellisia outoja lintuja - gootteja, seksuaalisesti poikkeavia - kun ne peilataan vasten Yhdysvaltain etelävaltioiden konservatiivista ilmapiiriä. Kalpeat gootit kärsivät auringon paisteessa.

Silloinkin kun sisältö ei ole oikein vetänyt, olen lukenut Kiernania hänen ilmaisunsa vuoksi. Sanoisin, että hän on yksi vahvimmin omaan proosailmaisuuni vaikuttaneista kirjailijoista.

Kiernan kirjoittaa lähes poikkeuksetta preesensissä tavoitellakseen samanlaista välittömän tapahtumisen tuntua, joka parhaimmillaan on elokuvissa. Lisäksi hän käyttää kieltä rikkaasti ammentaen niin arkaaisista ilmaisuista kuin nykypäivän slangista ja teknohöpinästä. Ajoittain hän ampuu visuaalisuuden ja tämän hetken tavoittamisessa rajusti yli. Etenkin alkuaikoina hän viljeli hiukan liian tiuhaan omituisia yhdyssanoja, jotka välillä toimivat, välillä eivät. Lauserakenteet olivat turhankin törmäileviä välittömyyden tavoittelussaan.

Threshold alkaa näin: "The Girl named Chance is standing in the rain, plain and skinnytall girl shivering beneath the April night sky pissing rain like icywet needles, and she can't stop giggling." Aika graafista, joskin myös hengästyttävää, mutta toimii.

Aion lukea Kiernania myös jatkossa - kaikesta huolimatta ja sen takia. Jonossa olisi jo useampikin romaani. Arvioiden mukaan hän on astunut ulos pahimmasta goottikuvastosta ja onpa hän kokeillut puhdasta scifiäkin. Lisäksi Kiernanin lukuisat novellit kiinnostavat. Olen lukenut vain pari hänen novelliaan, mutta niiden perusteella voisin kuvitella, että hänen houreiset visionsa saattavat olla parhaimmillaan juuri lyhyessä muodossa.

Minulla on yhä pari sanaa sanottavana Kiernanista, mutta jaan ne seuraavaan viestiin...

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on julkistanut mainosvideokilpailun blogissaan. Tarkoituksena on kuvata mainosvideo, joka markkinoisi Koskisen tuoreita teoksia. Palkinto on ihan kelvollinen, 600 euroa! Videoita on määrä tuupata näkyviin MySpacessa tai YouTubessa.

Harmi, että oppilaitokset tai ainakin niiden opiskelijat lienevät pääosin vielä kesälomilla. Erilaisista viestinnän ahjoista luulisi löytyvän kisassa tarvittavaa osaamista. Nähtäväksi jää, minkä tasoisia osanottajia tällainen entuudestaan tuntematon videokilpailujen järjestäjä vetää ja minkä verran. Toivon tietysti, että mahdollisimman paljon hyviä videoita osallistuisi. Siispä sana kiertämään!

Mietiskelin taannoin kirjoituksessani, koskakohan suomalaiset kirjailijat heräävät käyttämään nettiä entistä monimuotoisemmin markkinointiin ja myyntiin. Tässä kilpailussa on sitä henkeä, jota kaipasinkin.

Katso linkin takaa J-P Koskisen videokisan osallistumisohjeet.

Anki jaksoi parin viikon ajan toistuvasti kertoa minulle lukeneensa Roald Dahlin kokoemasta Rakkaani, kyyhkyläiseni hyvän tarinan, joka minunkin pitäisi ehdottomasti lukea. Pitihän se sitten lopulta.

Tarina on nimeltään Suuri automaattinen kielikone ja siinä herra nimeltä Adolf Knipe työskentelee tylsässä insinöörihommassa. Hänen viimeisin ansionsa on ollut osallistua laskukoneen kehittelyyn. Oikeasti hän haluaisi olla kirjailija, mutta kaikki lehdet ovat tyrmänneet hänen tarinansa. Hän saa päähänsä kehittää automaattisen tarinakoneen, joka löisi kaikki muut kirjailijat markkinoilta nopeudellaan ja tarinoidensa laadulla.

Tarina on mainio satiirinen kirjallisuuden ylistys. Suosittelen tarinaa kaikille kirjailijoille, sellaisiksi aikoville, kirjoittamista harrastaville ja kirjallisuuden ystäville - myös kriitikoille.

Usvan leirillä oli hirvittävän kivaa. Leirin neljäs päivä oli myös viimeinen, joten se laulu oli sitten sen pituinen ja minä olen taas Tampereella.

Leiri oli enemmänkin kirjoittaja- kuin kirjoitusleiri. Enemmän tuli juteltua kirjoittajien kanssa kirjoittamisesta kuin varsinaisesti kirjoitettua. Toisaalta porukassa oli joitakin, jotka tuntuivat naputtavan kovalla tahdilla vähän väliä koneidensa ääressä. Esimerkiksi Natalia oli kadehdittavan ahkeran oloinen. Oli sitten niitäkin, jotka eivät edes yrittäneet saada mitään aikaan.

Itselläni oli hatara idea novellista - tai ehkä tarkemmin ottaen halu kirjoittaa tietystä aiheesta. Keskustelut hajatelmistani muutamien kirjoittajien kanssa auttoivat eteenpäin ajatusten kanssa. Koin kuitenkin vastusta yrittäessäni puhua ideasta: se oli vaikeaa jo sen takia, että ajatus oli vielä niin levällään, mutta sen lisäksi tuntui väärältä puhua omasta tarinanpoikasesta näin varhaisessa vaiheessa. Tuntui siltä, että minun täytyy ensin luottaa ihmiseen, jolle aiheesta puhun - vähän kuin valitsisin lapselle hoitajaa.

Sosiaalisen kanssakäynnin suhteen leiri oli... mielenkiintoinen. Koolla toistakymmentä kammioistaan ulkoilmaan harhautunutta kirjoittavaa ihmistä, joista kaikki eivät tunne kaikkia muita. Suhteiden luominen ottaa aikansa.

Tiesin reilut puolet leiriläisistä entuudestaan, mutta aika harvaa voin sanoa tuntevani. Joidenkin kanssa pääsin leirin aikana tuttavuuden alkuun. Voin hyvin tunnustaa, etten itse ollut kovin avoin suuren osan aikaa. Jotenkin oman kirjallisen idean kypsyttely veti huomion sisäänpäin siinä määrin, että toisten ihmisten kohtaaminen oli välillä yllättävänkin hankalaa. Eikä niin, että pitäisi itseäni parhaimmillanikaan sosiaalisten taitojen ihmeenä.

Haluan painottaa, että en kuitenkaan valita tästäkään asiasta, vaikka siltä alkaisi jo kuulostaa. Leirihän oli päinvastoin suuri menestys. Juttelin ihmisten kanssa - joidenkin kanssa enemmän, toisten kanssa vähemmän. Tutustuin ihmisiin, ja seuraavalla kerralla on taas helpompi kohdata. Sitä paitsi parasta oli ehkä se, ettei kukaan edes vaatinut, että koko ajan pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen toisin kuin tavallisesti ihmisten kokoontuessa yhteen. Epäsosiaalinen paikallaolo oli tällä leirillä täysin hyväksyttyä!

Kaiken lisäksi leiri olikin kuin käänteinen AA-kerhon kokous: kiintymys kirjoittamista kohtaan vahvistui entisestään. Emme yrittäneet pitää toisiamme poissa taudin ääreltä puhumalla siitä, vaan päinvastoin innostimme toisiamme syleilemään entistäkin voimakkaammin pahettamme!

Verkkolehti Usvan toimittajan Anne Leinosen emännöimä kirjoittajien leiritys jatkuu toista päivää. Toistakymmenpäinen kirjoittajalaumamme on jutellut paljon kirjallisista ideoistaan - ja kaikesta muusta lennokkaasta maan ja taivaan väliltä. Lisäksi on syöty, saunottu, uitu - ja syöty taas. Anne-äiti pitää leiriläisistä vähän liiankin hyvää huolta. Täällä laiskistuu.

Tänään käytiin katsomassa Ristiinan Astuvansalmella muinaissuomalaisten kallioon tuhertamia tikku-ukkoja. Kaiken kaikkiaan mukava patikkareissu eteläsavolaisessa metsämaastossa.

Itse olen pyrkinyt työstämään scifististä ideaani, joka pyörii muurahaisten, noiden uutterien ja hämmästyttävien vipeltäjien ympärillä. Sivulla ei vielä ole paljon tekstiä, mutta ideamylly pyörii lupaavasti.

Sattumoisin Usvaan on tulossa hyönteisiin keskittyvä teemanumero, josta sain kuulla Markulta vasta junamatkalla tänne. Hassu yhteensattuma, mutta en taida saada tekstiäni siihen ajoissa valmiiksi. Deadline on jo reilun kuun päässä. Se tuntuu oikeastaan mahdottomalta ottaen huomioon, että nyhrään tekstieni parissa tavallisesti kuukausia tai jopa vuosia.

Suurin ongelma leirillä tuntuu olevan sosiaalisen kanssakäymisen ja luovan kirjoittamisen sovittaminen toisiinsa. Seuraa on koko ajan ympärillä, mutta välillä sitä huomaa vain murjottavansa nurkassa ajatuksiinsa syventyneenä, vaikka ollaan koko porukalla koolla. Sitten taas kun yrittää kirjoittaa, huomaa vähän väliä jonkun lähistöllä ja ajautuukin juttelemaan. Voi tätä luomisen tuskaa!

Lisää tunnelmia leiriltä myöhemmin.

Usva-leiri lähestyy kovaa vauhtia. Eilen sähköpostiin saapui paketti leiriläisten ennakkoon Annelle lähettämiä suunnitelmia ja novelleja. Niihin olisi tarkoitus nyt mahdollisuuksien mukaan tutustua ennen leiriä, jotta siellä päästäisiin yhdessä juonimaan toistemme tekstejä parempaan iskukuntoon.

Näitä kirjallisia suunnitelmia tuli kaikkiaan viideltä leiriläiseltä. Osallistujia lienee järjestäjien lisäksi kaikkiaan kymmenen. Osa siis lähestyy leiriä rennommin, mikä sopii täysin pelin henkeen. Kahden ennakkotekstit olivat novellien suunnitelmia (minun mukaan lukien) ja kolme lähetti tarkasteltavaksi jo kirjoitetut novellit, jotka syystä tai toisesta eivät vielä toimi. Leirillä siis edetään eri asteisten suunnitelmien kanssa.

Käsittääkseni ajatuksena on, että leirillä valittaisiin työparit, jotka keskittyisivät kommentoimaan päittäin toistensa tekstejä. Tekstejä käydään myös koko porukalla yhdessä läpi ja niistä varmasti käydään monenlaisia vapaamuotoisia keskusteluja leirin aikana.

Omat odotukseni leiriä kohtaan kietoutuvat kahtaalle: Toivon, että saan vaihteeksi aivan uuden novellitekstin ainakin käyntiin, jotta minulla on taas mitä nyhrätä kasaan lähiajat. Toisaalta odotan sitäkin enemmän mukavaa ajanviettoa ajattelevien ihmisten seurassa. Niin ja ehkä kolmantena odotuksena voisi lisätä sen, että leiri toimisi hyvänä irtiottona töistä ja arjesta. Oletan, etten todellakaan odota liikoja ja siksi leirille on hirvittävän kiva suunnata torstaina.

Annen kartanossa on kuulemma useitakin yhteyspisteitä tänne kyberavaruuteen, joten bloggaaminen onnistunee sieltäkin. Ellei leirillä nyt ihan niin ratkiriemukasta ole, että ulkopuolinen maailma unohtuu täysin, voisin pyrkiä raportoimaan sieltä pariin kertaan tulevan viikonlopun aikana.

Viikon päästä tähän aikaan olen toivottavasti ollut jo hyvän aikaa itselleni vieraassa Suomen kolkassa, Ristiinassa, Usvan kesäleirillä. Käytämme siellä nelisen päivää kirjoittajatyöpajan merkeissä. Kirjoitamme, kommentoimme, keskustelemme ja viihdymme, toivon ma.

Minulle oli jo muodostua tuskan aiheeksi se, mitä kirjoittaisin leirin aikana. Sain pyyhittyä hiljattain pöytäni puhtaaksi novellista, jota olin työstänyt pitkään, eikä pöydälle sitten oikein mitään jäänytkään.

Olen jo pitkään (toista vuotta kai) hahmotellut mielessäni tarinaa, joka kaiken järjen mukaan täytyy kirjoittaa romaanin laajuuteen. Vielä ennen viime viikonloppua mietiskelin, josko aloittaisin romaanin kirjoittamisen leirillä. Totta puhuen en vielä ole valmis aloittamaan sitä. Täytyisi ensin saada edes jotain suunnitelmia paperille, ennen kuin uskallan käydä sellaisen hirviön kimppuun. Tutkimustyötäkin pitäisi vielä tehdä.

Sen sijaan, tuttuun tapaani, novelliin ryhtyminen suinpäin ei tunnu ollenkaan niin pahalta. Se on aina helpompi kirjoittaa uusiksi kuin romaani - kuvittelen ainakin, vaikka en romaanimittaan koskaan olekaan ryhtynyt.

Plarasin viime viikolla vanhoja ideankyhäelmiäni, mutta mikään ei oikein iskenyt. Sitten tuli vastaan Finncon ja kun palasin sieltä, minulle oli jokseenkin selvää, mitä kirjoittaisin. Mieleeni nousi yksi hyvinkin hiljattain kirjaamani idea, jonka olin hyvin viisaasti tallettanut eri paikkaan kuin tällaiset muistiot tavallisesti - jottei se ainakaan järjestelmällisesti etsien tulisi vastaan...

Jostain syystä Finnconissa lausuttu avainsana oli Lovecraft. Juttelin Sohwissa Deathwriters-foorumin herrojen (Flag ja Tohtori ja oli siinä muitakin) kanssa kauhukirjallisuudesta ja tulin itse maininneeksi Lovecraftin, kun tuli puhetta itselleni tärkeistä kauhukertojista. Tajusin paluumatkalla conista, että olen enemmän alitajuisesti kuin tietoisesti ajatellut Lovecraftin uudelleenlukemista jo pitkään. Nyt sain hyvän tekosyyn: haluan virittää omalle tarinalleni tunnelman lukemalla Lovecraftia. Nimittäin kun Lovecraft pompahti esiin, muistin siitä tämän oman tarina-aiheeni. Ideani tuntuu resonoivan hyvin Lovecraftin henkeen.

Minulla oli yläasteikäisenä hurja Lovecraft-kausi, jolloin luin kaikki häneltä siihen mennessä suomennetut tarinat (eli lähes tulkoon koko tuotannon). Sen jälkeen taisin vielä myöhemmin palata jonkin myöhemmin julkaistun kokoelman pariin, mutta kokolailla taitaa olla niin, etten ole lukenut Lovecraftia kymmeneen vuoteen - ennen kuin tällä viikolla.

Ja ai hitto, se toimii! Hulluuden vuorilla (At the Mountains of Madness, 1931) vetää upealla jäätiköiden maalailullaan väistämättä keskelle Antarktista tasankoa. Ihmiselämälle vieraat kauhut hyytävät tunnelman lähelle absoluuttista nollaa.

Mutta niin, se on nyt ratkennut, mihin leirillä paneudun. Tällä viikolla olen yrittänyt väkertää pientä synopsiksen tapaista tarinasta muiden leiriläisten ennakkoon luettavaksi. Se pitäisi saada viimeistään huomenna matkaan.

Olen puhunut joillekin Usvan leiristä "kirjoittajaleirinä". Se on nostanut joillekin mielikuvan sotilaallisesta suorittamisesta. Kaipa siellä enemmän ollaan sosiaalisia ja viihdytään, mutta toivottavasti myös päästään kirjoittamisen makuun.

"On väistämätöntä, että paljastamiani tosiseikkoja tullaan epäilemään, mutta jos jättäisin pois kaiken sen mikä vaikuttaa liioitellulta ja uskomattomalta, ei mitään kerrottavaa edes jäisi jäljelle." (Hulluuden vuorilla)

Kirjoja kirjoittamalla ei elätä itseään, suomalaiset kirjailijat säännöllisesti muistuttavat. Lisätuloja täytyy hankkia artikkeleita ja kolumneja kirjoittamalla, luennoimalla, opettamalla tai ihan reilusti kokopäivätöillä.

Jotkut suomalaiset kirjailijat ovat huomanneet, että blogilla voi ruokkia ihmisten kiinnostusta kirjailijaan ja hänen töihinsä. Harvat ovat kuitenkaan vielä tajunneet muita netin mahdollisuuksia. Vai onko joku jo iskenyt kiinni seuraaviin ideoihin?

Suuressa maailmassa eBay on kovassa käytössä. Kirjailijat myyvät allekirjoittamiaan kappaleita teoksistaan. Esimerkiksi Caitlín R. Kiernan huutokauppasi tuossa taannoin kappaleen aikaa sitten loppuun myydystä Silk-kirjansa painoksesta hintaan 330 dollaria. Juju oli se, että Cait oli käyttänyt tuota kopiota oikolukiessaan kirjaa uudelleen pokkaripainosta varten. Niinpä kappaleessa oli kirjailijan käsin tekemiä merkintöjä. Hurjaa. (Linkki huutokauppaan.)

Scifi- ja fantasiakirjoittajien Clarion West -intensiivileiri hakee sekin toiminnalleen rahaa eBaysta. Kirjoittajat huutokauppaavat tilaisuuksia ymppäytyä mukaan kirjoittajan stooriin. Voittaja saa nimensä novelliin tai valita siihen tapahtumapaikan ja yhdessä tapauksessa jopa nimen novellille. Huutojakin on, mutta hinnat pyörivät vasta 20-40 dollarissa. Huutokaupat jatkuvat juhannuksen yli. (Linkki huutokauppaan.) Ei kun huutamaan!

Hmm, menisikö vaikka - hatusta esimerkin vetäen - Juha-Pekka Koskisen signeeraama Viisi todistajaa kaupaksi Huuto.netissä ja mihin hintaan? Voisiko Markku Soikkeli huutokaupata oikeuden nimetä novellin päähenkilö? Kiinnostaisiko ketään nimetä minun seuraavaa novelliani?

Jos kirjallinen päätuote on kunnossa ja faneja riittää, niin siitä vain hankkimaan lisätienestejä!

Urgh, tällaisia miettii, kun odottaa toista töistä jotta juhannus saisi alkaa. Toivotan kaikille joka tapauksessa taas hyvää juhannusta. Taidan käydä välillä ulkona. Juhannus se on kaupungissakin, Porissakin.

Kas, hämmästyksekseni voin kertoa saaneeni pitkästä aikaa uuden novellin valmiiksi. Se on nyt siinä tilassa, että saatan vielä tehdä siihen pieniä tarkistuksia ennen julkaisemista. Mutta on paljon hauskempaa todeta se tässä vaiheessa yksinkertaisesti valmiiksi.

Viime päivät luin joutohetkinä tarinaa vielä kertaalleen paperilta ja tein korjauksia: puunasin kieliasua ja tarkistin yksityiskohtia. Mielikuvitukselliseen ympäristöön sijoittuvaan tarinaan jää helposti pieniä virheitä. Olen jatkanut maailmanluontiurakkaa novellin kirjoittamisen ohessa ja jossain vaiheessa päätin siirtää novellissa esiintyvän kaupungin sijaintia mantereen itäreunalta sen pohjoisreunalla. Samalla myös kaupungin suunta kääntyi 90 astetta. Yksi maininta koillisesta piti vielä korjata tekstissä luoteeksi.

Vielä joitakin vuosia sitten lähes valmiin tekstin editoiminen oli minulle täyttä tuskaa. En yleensä rohjennut tehdä tarvittavia muutoksia silloinkaan, kun näin ratkaisut päivän selvästi. Sitä vain halusi tyytyä siihen, mitä oli saanut tehtyä kiivaan luomisen vaiheessa, mikä on hölmöä, koska tekstistä on helppo säilyttää monta versiota. Aina voi palata vanhaan, vaikka uusi versio jäisikin hengettömäksi.

Luulen, että myöhemmin videotuotantojen parissa puuhaaminen auttoi minua käsittämään, että saman asian voi esittää ja järjestää monella eri tavalla. Digitaalisena aikana liikkuvaa kuvaakin editoidaan, mutta kyse on ihan vanhaan tyyliin leikkaamisesta, vaikka mitään filmiä ei enää saksittaisikaan. Kirjoitettuakin tekstiä on usein syytä leikata.

Editoiminen on ärsyttävästi yleistynyt uudissana. Ei siitä oikein ota tolkkua, mitä se tarkoittaa. Siitä tulee sellainen olo, että jotain nyt hiukkasen parannellaan. Leikkaaminen, siinä on enemmän tarkoitusta ja meininkiä.

Toimittajan työ on auttanut minua asennoitumaan entistä paremmin tekstin viimeistelyyn, minkä lisäksi editointiin - huomaatteko? siis leikkaamiseen - on tarttunut ihan raakoja tietotaidollisia työkaluja. Minulla on kirjoittajan tarpeissani metafyysisiä vastineita puutarhasaksille, keittiösaksille ja askartelusaksille... Vaikeiden kohteiden muotoiluun löytyy myös järeä vasara. Siihen on tottunut, että saman sisällön voi järjestää monella eri tavalla. On vain löydettävä se tehokkain tapa kullekin sisällölle.

Novellista en puhu tällä haavaa sen enempää. Saatan vaihteeksi kokeilla onneani kirjoituskilpailuissa vielä tänä vuonna.

Hyvää mittumaaria vaan ja myös tuota juhannusta! Juhlikaamme sitä, että tästä päivästä eteenpäin yö pitenee ja ihminen voi taas saada nukkuakseen.

Blogosfäärissä minua kiehtovat eniten fiktiota kirjoittavien ihmisten blogit. Erityisesti fiktiota leipätyökseen kirjoittavien blogit, koska fiktio leipätyönä on näkövinkkelistäni täysin käsittämätöntä ja tarunhohtoista työtä.

Minusta blogit myös parhaimmillaan kertovat juuri blogin pitäjästä itsestään, vaikka hän ei juuri kertoisikaan henkilökohtaisista asioistaan. Kirjailijat voivat kertoa vain suhteestaan kirjoittamiseen, työskentelytavoistaan ja tekstiensä sisällöistä - ja kuitenkin joutua riisuutumaan alas asti.

Suosikkini kirjailijablogittajista on Caitlín R. Kiernan, jonka ensimmäiset teokset ovat nykymaailmaan sijoittuvaa, angstista, goottisävyistä kauhua. Viimeisimmissä töissään hän on laajentanut scifin puolelle. Nyt hän on juuri aloittanut Dinosaurs of Mars -nimisen teoksen ja raportoi blogissaan aloittamiseen liittyvistä ongelmista.

Caitin blogissa kiehtoo hänen analyyttinen oman kirjoittamisen tarkastelu, etenkin nyt kun hän on aloittanut uuden teoksen genressä, joka on hänelle tuore aluevaltaus. Scifin harrastajana on kiehtovaa seurata, kuinka hän keksii pyörää uudestaan. Cait on sellainen kirjoittaja, jolle ei patenttiratkaisut kelpaa. Hän haluaa rakentaa omista tarveaineistaan uuden ihmevekottimensa.

(Caitista kirjoitan helposti kovin tuttavalliseen sävyyn, sillä hänen kanssaan tuli aikoinaan [vanhaan hyvään aikaan...] keskusteltua paljonkin usenetissä.)

Toista kirjailijablogia, jota säännöllisesti tarkkaan, pitää kotomainen Pasi Ilmari Jääskeläinen. Hänen kirjoittelunsa ei ole samalla tavalla erittelevää kuin Caitin, vaan paremminkin kirjoittajan arkea kirjailijamyytteihin sekoittavaa tarinointia. Kummatkin kirjoittavat myös muista, pääasiassa kiinnostavista aiheista.

Kaikkein ensimmäinen netissä viestivä kirjoittaja, jota seurasin hartaasti, oli kuitenkin J. Michael Straczynski, Babylon 5:n tekijä, joka on sittemmin kirjoittanut lukuisia tunnettuja sarjakuvia kuten The Amazing Spider-Mania ja ihan viimeksi noussut A-luokan elokuvakäsikirjoittajien kastiin. JMS oli Babylon 5:n aikaan ahkera usenetissa keskustelija, ja hän kirjoitti aina silloin tällöin itse kirjoittamisen ammattitaidosta, siitä miten julkaisukelpoista tekstiä tehdään päivästä toiseen. Minä luin viestejä kuin mitäkin jumalallista ilmoitusta ja inspiroiduin niistä kerta kerran jälkeen.

Nykyään JMS:llä on niin paljon päällekkäisiä projekteja, ettei hänellä taida oikein olla aikaa meille kuolevaisille, ja joka tapauksessa hänellä ei ole enää sitä yhtä isoa projektia, niin kuin B5, joka yhdistäisi hänen viestejään yhdeksi, jatkuvaksi kirjoittamisen oppitunniksi. Täältä kuitenkin voi tsekata hänen viestejään, myös niitä vanhoja.

Blogeja seuratessa olen huomannut muutoksen omassa suhteessani kirjoittamisen jaloon harjoittamiseen. En enää janoa kirjoittamisoppitunteja kuin aikanaan teininä, vaan seuraan kirjailijoiden edesottamuksia kuin parhaan laatuista saippuaoopperaa. En unelmoi enää suuresta tulevaisuudesta hienona kirjailijana, vaan olen tyytyväinen siihen, että saan kirjoittaa muotoon sidottua uutistekstiä sanomalehtien sivuille.

Tämä ei tarkoita, ettenkö edelleen kirjoittaisi fiktiota. Pakottava tarve luoda on vain kadonnut jonnekin matkan varrelle ja se on oikeasti hemmetin mukavaa. Nyt voin rauhassa kirjoitella romaania eikä sitä tarvitse julkaista ennen kuin täytän 25. (Myöhäistähän se jo olisikin.) Sen ehtii sitten vaikka eläkepäivinäkin.

Vinkatkaa minulle muita hyviä (muutakin kuin blogia) kirjoittavien ihmisten blogeja!

Minua huvitti tänään, kun näin Kosmoskynän uusimman numeron (3/06) eteisen lattialla. No joo, näinhän scifilehdet aina ilmestyvät.

Selailin lehden tuoreeltaan läpi ja totesin, että numero näyttää kaiken odotuksen arvoiselta, sillä mielenkiintoisehkoja juttuja näytti olevan useampiakin. Pääsin lopulta lehden kotimaisten scifi- ja fantasianovellien arvostelupalstalle ja äkkäsin sieltä oman Usvassa ilmestyneen Risti ja robotti -novellini (julkaistu alun perin osana Tyhjiötä) arvostelun. Siitäkös huvitukseni yltyi.

Arvostelu nimittäin alkaa näin: "Jo Karosen novellin ensimmäiset lauseet paljastavat kirjoittajan. Minulle tuli välittömästi mieleen aikaisemmin lukemani mainio novelli Ääriviivaton (TV 4/04). Karosella on oma, selkeästi erottuva tyylinsä, joka on merkki kypsästä kirjoittajasta." No jopas alkaa mairittelevasti! Mutta eikös arvostelija, Aleksi Kuutio, vain annakin tuossa ymmärtää, että minä, Karonen, olisin kirjoittanut TV:ssä, eli Tähtivaeltajassa ilmestyneen novellin Ääriviivaton? Vaan en ole! Tarkistin, että Ääriviivattoman on kirjoittanut Juha-Pekka Koskinen, tosin novelli on ilmestynyt Tähtivaeltajassa 1/05 toisin kuin arvostelussa väitetään.

Kaiken kaikkiaan aika käsittämätön virhe. Vaikka tiedänhän minä toimittajana, että näitä sattuu. En ole kylläkään millään tavalla harmistunut tuosta virheestä, pikemminkin päinvastoin. Minut sekoitetaan kolme romaania ja yhden novellikokoelman (jossa tuo Ääriviivaton muuten käsittääkseni ilmestyi uudelleen) kirjoittaneeseen, oikeaan kirjailijaan!

Koskinenhan on nimenomaan ponkaissut vauhtiin scifi-lehtiin kirjoittamalla. En ole yhdestäkään hänen novellistaan ollut ihan suunnattoman vaikuttunut, vaikka ne ovat aina olleet hyviä ja laadukkaita. En ole muuten lukenut juuri tuota Ääriviivaton-novellia, mutta nyt kiinnostukseni heräsi ja kaivoin lehden esille, jotta voin hotkaista novellin (varmaan huomenissa) läpi.

Koskinen on ennen kaikkea sujuva kertoja, joten pidän kyllä arvostelijan kehuja arvossaan. Vai pitääkö tässä nyt antautua ajattelemaan, että arvostelija ei ehkä olisikaan kirjoittanut tekstistäni niin mairittelevasti, ellei hän olisi sotkenut minua nimekkääseen kirjoittajaan?

Aleksi Kuutio muistaa myös kritisoida tekstiäni arviossaan, joten ihan pilven päälle en pääse leijailemaan. Hänen kritiikin kärkiään tekisi mieli myös vähän kommentoida, mutta taidan jättää sen toiseen kertaan, että pääsen nyt nukkumaan.

Kaikkea hassua sitä eteen tuleekin. Niin, olihan Kosmarissa tosiaan muutakin luettavaa. Luin tänään raportin Hekuma-kirjoituskilpailun annista, sillä kiinnosti, että minkälaisia ne eroottiset scifikertomukset ovatkaan sitten olleet. Tero Ykspetäjän kriittinen kolumni reaalifantasiasta - jälleen yhdestä niminyhveröstä, joka on ilmestynyt vesittämään scifiä - vaikutti kiinnostavalta, vaikken ehtinyt kuin silmäillä sitä tänään. Ilmeisesti juttu on hyvä, koska Anne ja Natalia kirjoittavat sen kirvoittamina aiheesta omissa blogeissaan.

Minulla on ongelmia tarinoiden kanssa, jotka alkamisensa jälkeen jatkuvat. Niin, kyllähän te tiedätte - tai sitten ette. Lienee parempi, ettei tämä viesti lopu vielä tähän.

Tarinoiden alut kiehtovat minua. Ne virittelevät asetelmia ja laskevat verkkoja vesiin. Ne antavat lupauksia: tämä voisi johtaa moneen eri asiaan.

Mutta sitten kirja (tai elokuva tai muu tarina) jatkuu. Usein minun tekee mieli lopettaa tässä vaiheessa. Vaihtoehtoiset juonenkulut sulkeutuvat, kunnes aina vain yksi toteutuu. Minua se häiritsee. Huomaan ajattelevani edelleen muita mahdollisuuksia, joihin samasta alkuasetelmasta oltaisiin voitu päätyä. Toteutuneen ja mielessäni kummittelevan toteutumattoman ero repii minua.

En tarkoita, että katsoisin keksineeni paremman tarinan ja haluaisin sanoa kirjoittajalle: "näin sen olisi pitänyt mennä." Siitä ei ole kysymys. Minua vain häiritsee mahdollisuuksien katoaminen.

Tämän takia kai pidänkin fantastisesta kirjallisuudesta, sellaisesta, jossa mahdollisimman moni ovi jätetään auki tarinan loppuun saakka - ja loppukin on mielellään avoin. Fantasia, kauhu, scifi, surrealismi, absurdismi, proge ovat eräitä mahdollisuuksia luotaavia tyylilajeja eri taiteenaloilla. Ajatellaan nyt vaikka scifin rinnakkaisia todellisuuksia tai aikamatkustusta: samanaikaiset toteutumat voivat olla loputtomat!

Aina ei fantasiakaan kanna. Sormusten herran lukemisesta puhuttaessa mainitsen usein epämääräisesti "lukeneeni sitä moneen kertaan". En ole kuitenkaan lukenut sen kokonaan kuin kerran ala-asteen kuudennella luokalla. Sen jälkeen olen lukenut ensimmäisen osan, Sormuksen ritarit kolme tai neljä kertaa. Minua viehättää tarinan alku ja se, mitä kaikkea sitten voisi tapahtua, mutta ei tapahdukaan.

Rupesin ajattelemaan tätä asiaa äsken lukiessani Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Se on pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tempaisi minut kunnolla mukaan eikä alkanut vieroksuttaa liikaa kirjan puoliväliin mennessä. Unen logiikalla, saduilla, mielikuvituksella ja takaumilla on osuutensa siinä, että mahdollisuuksien verkko ei alkanut puristaa.

Kyse on oikeastaan siitä, että minä en halua itse alusta loppuun rakennella niitä mahdollisuuksia ja tarinoita päässäni, joita kirjojen alut lupaavat, vaan haluan myös, että kirjat antavat minulle lukuisia rakennuspalikoita. Mitään passiivisesti vastaanotettavaa viihdettä tarinat eivät minulle ole, mutta kirjailijan on myös tehtävä työnsä.

Okei, pidän toki itsekin tarinoiden kertomisesta ja kuvittelusta, mutta tuntuu nykyään siltä, että on niin kovin harvinaista, että kukaan pystyy viemään minua niin sanotusti loppuun saakka. Eksyttäkää minut oikein kunnolla!

Haastattelin hiljattain nuorten fantasiaromaanin kirjoittanutta Ulla Viertolaa Satakunnan Kansaan. Viertolan esikoiskirja Mosaiikkilintu ilmestyi jo alkuvuodesta, mutta meni meiltä hiukan ohi silmäin. Satakunnan Kansan kulttuurisivuthan olivat tietysti kiinnostuneita hänestä, koska hän asuu ihan tässä Porin lähellä Nakkilassa.

En ole aikaisemmin mainostanut lehtikirjoituksiani täällä, koska Satakunnan Kansan verkkolehti on maksullinen ja vaatii jotain rekisteröitymiskommervenkkejä. Sunnuntaina lehden sunnuntaisivut ilmestyivät kuitenkin ensimmäisen kerran erillisenä tabloidina, joka näköjään pukattiin verkkoon luettavaksi - ilman että selailusta tarvitsee maksaa mitään. Ja siellä on siis nyt tuo Viertolan haastattelukin, vaikka en tiennytkään tästä sijoituspaikasta etukäteen.

Joka tapauksessa, ajattelin, että osa blogini lukijoista voisi olla kiinnostunut fantasiakirjailijan haastattelusta. Sen voi lukea täältä. Tarkoitus oli, että jutun ohessa olisi ilmestynyt myös arvioni kirjasta. Se olisi sopivasti täydentänyt lyhyttä haastattelua. Kai arvio putosi matkasta jutun hypätessä runkolehdestä liitteeseen ja ilmestyy myöhemmin omillaan. Nämä ovat näitä uudistusten ja suunnitelmien vaihdosten mutkia, joita toimittajan on välillä aika vaikea ennakoida.

Oman arvioni sijaan voi tsekata vaikka Soikkelin kritiikin Mosaiikkilinnusta. Yhdyn pitkälti siihen, mitä Soikkeli sanoo. Kirja oli tyypillinen quest-tyyppinen fantasiaretki, mutta Viertolan kerronta on mukavaa ja hänen maailmassaan on paikoin kiehtovan vieraitakin elementtejä. Lisäksi hän käyttää hetkittäin ilahduttavan synkkiä sävyjä murjoessaan päähenkilöitään!

Huh, pitkään valmistelemani Kirjoita kosmos -kirja on viimein synnytetty. Kirja on suunnattu kirjoittajille, jotka haluavat vinkkejä scifin ja fantasian, eli spekulatiivisen fiktion erityispiirteistä ja sudenkuopista. Se on pohjimmiltaan siis perinteinen kirjoittajaopas, mutta tarinan kertomisen perusvinkkien lisäksi siinä kerrotaan siitä, miten reaalitodellisuudesta irtoavat elementit voisi kirjoittaa sujuvasti tarinaan. Sisältö on rautaa!

Kirjan artikkelit ovat kokeneiden suomalaisten spefi-kirjoittajien ja -tutkijoiden kirjoittamia. Joukossa on sellaisia nimiä kuin Pasi Jääskeläinen, Anne Leinonen, Sari Peltoniemi, Vesa Sisättö ym. Kirjan on toimittanut Anne Leinonen ja minä tein ulkoasun ja taiton.

Tekisi mieleni kertoa hiukan kirjan syntyprosessista ja arvioni lopputuloksesta (ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin), mutta joudun nyt pitämään teitä jännityksessä, sillä energiavarat eivät oikein riitä. Pitää mennä nukkumaan.

Ja ainahan voitte itse tutustua kirjaan sikäli kuin ensimmäistä sadan kappaleen painosta on vielä jäljellä. Kirjan kappaleet ovat kuulemma alkaneet löytää hyvää vauhtia kotinsa maailmalta. Kirjan esittely löytyy Suomen Tieteiskirjoittajien sivuilta, ja sieltä pääsee myös tilauslomakkeeseen.

Olen viime päivinä työskennellyt kovasti yhden novellini parissa mitä olen muilta enemmän tai vähemmän oikeilta töiltä ja laiskuudelta pystynyt. En viitsi puhua siitä kovin yksilöllisesti, koska saatan sen vielä johonkin novellikilpailuun usuttaa. Turha antaa tuomareille mitään ennakkovihiä puoleen tai toiseen.

Joka tapauksessa novellin kanssa pakertaminen on ollut melkoista veistämistä. Se on syntynyt minulle hyvin tyypillisellä tavalla. Ensiksi on jotain ideoita, joista on löydettävissä jonkinlainen tarina ja tapahtumia. Niissä on mukana myös henkilö. Nämähän ehdottomasti tarvitaan, kun novelli halutaan kirjoittaa: tarina ja henkilö. Pitkään vaan puuttui paljon muuta. Idea oli kiehtova, mutta se oli vähän pielessä. Siinä oli sävyjä, jotka eivät tuntuneet oikein omilta. Olisin joutunut kirjoittamaan novellin, jollaista en halua kirjoittaa.

Mistä se "oma" sitten laskeutui tähän raakilemaiseen rakennelmaan? En tiedä, se vain räjähti esiin. Kirjoitin novellin ensimmäisen version joskus viime kesänä hyvin nopeassa tahdissa, kuin automaattinen kone olisi takonut. Esiin tulivat novellin keskeiset kohtaukset hyvin erilaisina kuin olin odottanut. Ne olivat nyt minun omiani. Sen jälkeen olenkin yrittänyt ottaa niistä selvää.

Kun novellini kumpuavat tällä tavalla hyvin spontaanisti, ongelmana on sen jälkeen viritellä niistä sellaisia, että ne välittäisivät keskeiset ideana myös muille kuin minulle. Ne vaativat hienosäätöä ja järjestämistä, virittelemistä. Ensin minunkin täytyy ottaa niistä selvää. Miksi olen kirjoittanut niin kuin olen kirjoittanut? Miksi tämä henkilö kuolee yllättäin? Mitä se tarkoittaa? Pahimmassa tapauksessa menen uudelleen lukkoon tässä vaiheessa. Niin menin nytkin, kuukausiksi. Minulla oli novelli, joka eteni hiukan hyppien enkä tiennyt, mistä se kertoi.

Olen viimeisen parin kuukauden aikana alkanut ymmärtää, mistä novellissa on kyse. Sen ansiosta olen pystynyt vahvistamaan tiettyjä merkityksiä, kirjoittamaan siltoja osien välille ja tiputtelemaan turhaa krääsää pois. Novellin alussa oli esimerkiksi sivun verran täysin turhaa "käynnistelyä".

Ihmeellistä tässä oman spontaanin mielenräjähdyksen tuotoksessa on se, kuinka palaset loksahtelevat paikoilleen. Olen esimerkiksi kirjoittanut novelliin tuolloin viime kesänä yksityiskohtia täysin ajattelematta, että niillä olisi mitään erityistä merkitystä (tähän tyyliin: "olkoon tuon nimi vaikka tuollainen, koska sillä täytyy olla jokin nimi"), ja huomaan nyt, että ne sopivat täydellisesti siihen kokonaisteemaan, jota nyt yritän vahvistaa. Hämmentävää.

Täytyy sanoa, että tämä luomistyylini on väliin aika turhauttava. Ensin seuraa oksennusta muistuttava tiedostamattoman ryöpsähdys, josta kovasti nautin, mutta joka kestää vain muutamia päiviä. Sitten sitä täytyy jalostaa ja jalostaa, jotta siitä voisi kenenkään toivoa ymmärtävän yhtään mitään. Tähän jalostamiseen meneekin helposti kuukausia tai vuosia. Matkan varrelle osuu toisaalta melkoisia oivalluksen ja hämmästyksen hetkiä, joiden takia tätä varmaan tekeekin.

Osa novelleistani on mielestäni kärsinyt siitä, etten ole onnistunut kulkemaan loppuun saakka sitä tietä, jonka varrella kirkastan oman sisäänpäinräjähtäneen ideani muillekin ymmärrettäväksi. Esimerkiksi sellaiset novellini kuin Descartes Jumalan edessä ja Taivaiden taivastelija kärsivät hiukan tästä.

Toisaalta en halua tehdä mitään helposti pureksittavia tekstejä. Viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että yritän saada työn alla olevan novellini täsmäosumaan ideallaan ja ajatuksillaan yksinkertaiseenkin lukijaan vääntämällä sen merkityksiä rautalangasta. Täytynee höllätä vähän, ettei mene agitaation puolelle.

Yritän myös aktiivisesti tämän novellini kanssa laajentaa kielellistä ilmaisuani. Koen, että edelliset novellini ovat olleet hiukan yksitotisia kieleltään. Yritän hakea uusia lauserakenteita ja edes joitakin vähemmän kuluneita ilmaisuja. Olen hiukan onnistunut ravistelemaan itseäni hyppäämällä minä-kertojasta päähenkilön olkapään taakse kuvaamaan häntä. Preesenssin kanssa olen sen sijaan edelleen täysin nalkissa.

Novellin parissa on mennyt aikaa myös kirjoittaessani ylös sen kuvitteellisen maailman yksityiskohtia. Olen tässä löytänyt ihan uuden puolen itsestäni. En ole ennen ollut kovin kiinnostunut Tolkien-tyylisestä maailmanrakentelusta, mutta nyt olen päässyt hyvin vauhtiin. Tämä ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkansa, sillä harrastaessani roolipelejä vielä teininä olin hyvinkin syvällä maailmojen lumoissa ja luomassa omiani. Roolipeleissä minua häiritsi eniten se, ettei tarina pysynyt dramaturgisesti hyväksyttävästi kasassa ja pelkästään minun näköisenäni. Mukana oli muitakin pelaajia. Ehkä sen takia olen tähän asti jättänyt kaunokirjallisissa töissäni maailmanluonnin täysin sekundaariseen asemaan ja keskittynyt tarinaan.

Novellissa itsessään ei kauheasti voi tutkia tätä luomaani maailmaa, mutta olen voinut tiputella sinne paljon herkullisia yksityiskohtia. Tiedän maailmasta paljon enemmän kuin novelliin päätyy. Seisonkin tämän asian kanssa pelottavan korkealla kynnyksellä: muistiinpanoihini on alkanut hahmottua laajempi henkilöiden ja tapahtumien vyyhti, jonka kertominen vaatisi - kyllä! - romaanin mittaa. Annetaan idean vielä hautua, mutta pakko tässä on kai pian alkaa hakata isompaa tiiliskiveä kasaan, koska tämä on jo toinen romaani-idea, joka kummittelee takaraivossa.

Laiskana miehenä on yrittänyt välttää miettimästä kirjallisia ideoitani romaanimitassa. Ei jaksaisi kirjoittaa niin paljon. Olen kyllä alkanut aavistella, että ero novellin ja romaanin työstämisen välillä voi olla odotettua pienempi. Novellin kanssa on niin paljon sellaista pientä nyhräämistä, jolta voi välttyä romaanin väljemmissä rakenteissa.

Tällaisia mietteitä täältä kirjoittajan kammiosta.

Anne Leinosen toimittaman Usva-verkkolehden vuoden ensimmäisessä numerossa on julkaistu novellini Risti ja robotti, joka on osa Mikko Elon kanssa tekemääni Tyhjiö-kokonaistaideteosta. Osana Tyhjiötä novellin merkityskenttä ja tulkintamahdollisuudet laajenevat, mutta yksistäänkin se toimii mielestäni hyvin tulevaisuusvisiona, jossa luterilainen kirkko on menettänyt merkityksensä uskonnollisena laitoksena. Täytyy myöntää, että novelliin on luikerrellut aika vahvasti hyvin kaksijakoinen suhtautumiseni uskontoon.

Usvassa on novellin lisäksi Tyhjiö-teoksen esittely ja pieni haastattelu, jossa kerron teoksen taustoista. Usvan verkkosivuilla on myös ladattavissa sekä musiikki- että videonäyte Tyhjiöstä. Nämä näytteet eivät ole samoja kuin Tyhjiön omalla verkkosaitilla, joten netistä on jo löydettävissä kaksi Tyhjiö-videota, kaksi Tyhjiö-biisiä ja kaksi Tyhjiö-novellia.

Tyhjiön omat verkkosivut näytteineen ja tilaustietoineen löytyvät täältä.

Usvasta on muuten mainittava, että se on hyvin merkittävä suomalaista scifiä ja fantasiaa, tai spekulatiivista fiktiota kuten nykyään tykätään kutsua, julkaiseva verkkolehti. Novelleja julkaisseiden joukossa on aika kovia nimiä ja ylipäätäänsä kaikkien tekstien taso on erittäin hyvä. Lisäksi lehti tuo hyvin yhteen scifiin vihkiytyneitä fandom-harrastajia sekä vähemmän tätä kirjallisuudenlajia tuntevia, jotka kuitenkin ovat mielikuvituksellisesta fiktiosta hyvin kiinnostuneita.

Ikävänä kynnyksenä Usvassa pidän sitä, että väliin hyvinkin pitkiä novelleja pitäisi lukea verkosta. Pdf-muotoisuus mahdollistaa tietysti helpon printtauksen, mutta kyllä A4-plarinkin lukemisessa on kynnystä kerrakseen. Onneksi tästäkin näköjään pääsee ajan kanssa yli. Huomasin nyt jo tämän numeron kohdalla lukevani Marko Hautalan novellia sujuvasti näytöltä, koska olin yksinkertaisesti liian kiinnostunut. Vanhempaan paperille tulostamaani Usvaan (2/05) on myös pakko palata ennen pitkään Tero Niemen ja Anne Salmisen novellin takia, koska luin hiljattain heidän Nimbus ja tähdet -kirjansa, josta pidin aika tavalla.

Turun Science Fiction Seura myöntää vuosittain Atorox-palkinnon edellisen vuoden parhaalle kotimaiselle science fiction- tai fantasianovellille. Tämän vuoden äänestyksen ehdokasasettelu on käynnissä. Se etenee niin, että ensin viisihenkinen raati pyrkii lukemaan kaikki viime vuonna ilmestyneet kotimaiset sf-novellit. Sitten he ehdottavat mieleisiään äänestyslistalle. Tämän jälkeen kuka tahansa voi ehdottaa novelleja listalle. Viisi ehdotusta saaneet novellit pääsevät varsinaiselle äänestyslistalle. Varsinaiseen äänestykseen scifi- ja fantasiaseurat kokoavat omat raatinsa, mutta myös yksityishenkilöt seurojen ulkopuolelta voivat ilmoittautua äänestäjiksi. Tarkempia tietoja äänestysmenettelystä ja itse palkinnosta löytyy Atorox-sivulta.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että esiraati on antanut suosituksensa. Omista viime vuonna julkaistuista novelleistani ensimmäisessä Usvassa (1/05 - luettavissa netissä pdf:nä) julkaistu Usko, toivo, maailmankaikkeus on saanut kaksi ääntä. Kaksi muuta tekstiäni, Kabinettikertomus vallankumouksesta (Kabinettikertomuksia 5) ja Descartes Jumalan edessä (Finnzine 1/05) ovat vielä nollilla. Toivoisin, että edes jokin noista menisi läpi varsinaiseen äänestykseen. Atoroxin sivujen alle kootulta lähes tulkoon täydelliseltä listalta voi tarkistaa, mitä muita novelleja äänestykseen voi ehdottaa.

Ehdotuksia Atorox-listalle voi tehdä tämän viikon perjantaihin 10.3. asti. Ehdotukset voi lähettää osoitteeseen atorox(ät)tsfs.fi.