Katsoin eilen tuoreen Transformers-elokuvan vastoin parempaa tietoani. Tiesinhän minä, että ohjaaja oli Michael Bay, mikä johtaa suoraan siihen, että leffa on paha plörö.

Miksi se sitten piti katsoa? Ehkä se oli sitä, että sisälleni vangittu 80-luvun lapsi kuiskutteli, kuinka järisyttäviä isot muuntuvat robotit silloin aikoinaan olivat ja toivoi saavansa samankaltaisia säväreitä ison kankaan elokuvasta. Tämä toive vei leffalta viimeisetkin mahdollisuudet viihdyttää. Pieleenhän ne olivat lapsuuden robotit kuvanneet.

Jos unohdetaan se, että leffa on läpeensä mätä, ja kuoritaan esille Transformers-hahmot, niin joo, kyllähän siinä oli häivähdys oikeaa henkeä. Optimus Prime oli jotakuinkin sellainen järkähtämätön messiashahmo kuin muistinkin. Vaikutelmaa lisäsi se, että ääninäyttelijä oli sama kuin 80-luvun piirretyissä. Vaikka tavallaan oltiin lähellä, leffan välittämä kuva oli kuitenkin pahasti tärähtänyt kopio siitä, mitä minä muistan näistä roboteista.

Lapsuusaikaiset muistoni Transformerseista ovat pienten osatekijöiden summa sarjakuvista, piirretyistä ja leluista. Niissä robotit olivat hiljaisia. Toki mielikuvissani Optimus Prime jytisyttää tannerta kävellessään, mutta itsessään robotit olivat viileitä ja hiljaisia. Ainoastaan muuntuessaan ne pitivät sen soundin, jonka muistan piirretyistä. Ja nyt leffassa ne pitävät koko ajan jotain helvetin vikinää ja pihinää! Perkeleen efektiosasto!

Odotin myös, että Transformers-leffa kertoisi enemmän - no, niistä itsestään. Tottahan Bumblebeellä on oma luonteensa, joka ei nyt tullut ollenkaan esille. Robotit olivat lähinnä statisteja typerän teinin lemmenleikeissä. Tästä päästäänkin siihen, kuinka pahasti leffa noin yleisesti ottaen oli epäonnistunut.

Yleensä toimintaviihteestä löytyy aina yksi koominen sivuhahmo. Tässä leffassa seurattiin useampaa henkilöporukkaa eri puolilla ja joka ikisellä ryhmällä oli vähintään yksi koominen sivuhahmo jaloissaan pyörimässä. Jopa Decepticonien pikkurobo oli comic relief! Hahmoja oli muutenkin aivan liikaa siihen nähden, miten niistä ehdittiin tehdä uskottavia ihmisiä - ei ehditty!

Suurimman osan aikaa leffan tyylilaji huojui jossain katastrofielokuvan ja lapsellisen komedian välimaastossa. Elokuvan 30 vitsistä (karkea arvio) ehkä pari onnistui olemaan hauskoja (liioittelevaa hyvänsuopuutta). Olipa mukaan saatu pissakakkahuumoriakin. Hetkittäin yritettiin rakentaa amerikkalaista patetiaa. Tuloksena oli pahasti tyyliraajarikkoinen nilkuttaja.

Ja kun nyt alettiin puhua nilkuttamisesta, niin kuka rytmi- ja dramaturgiatajuton ääliö leffan oli leikannut? Etenkin elokuvan puolivälistä olisi voinut monista kohtauksista typistää pahimmillaan minuutteja pois. Silmälasien etsiminen päähenkilön (sen teinipojun) talosta oli todella kivuliasta katsottavaa - se vain jatkui ja jatkui.

Ei helvetti, tämä oli oikeasti surkein elokuvakokemus miesmuistiin. Vieläkin tekee pahaa. Anteeksi, herkeän nyt jakamasta tätä oloani.

Kaikki 80-luvun skidit voivat nyt lievittää oloaan ja fiilistellä tämän kämäsen mutta ehdan Transformers-tunen tahdissa: