Edellisestä blogimerkinnästä on ehtinyt vierähtää viikko jos toinenkin. En ole liiemmin ehtinyt hukata vapaa-aikaani verkossa roikkuen.

Vapaa-aikani uppoaa tänne:



Olen ostanut oman kodin kihlattuni Ankin kanssa. Niin, olen kosinut.

Eiköhän tänne välillä valu jotain kehitysraportteja. Tässä on nyt vaan niin montaa moneksi. Täytyy selvittää asioita, joista ei koskaan ennen vuokralla asuessa ole tiennyt mitään. Pitää korjata ja rakentaa.

Ai niin, huomenna on syntymäpäiväni. Sekin vielä!

Mitä tämä meininki täällä horinassa oikein on? Ensin Jarmo on lokakuun ensimmäiset pari viikkoa täysin vaitonainen ja sitten ryöpsähtää kasa musiikkiviestejä kuin tulppa olisi muljahtanut pullon suusta.

Kuun alun ensimmäisen parin viikon hiljaisuus selittyy Siivu-projektilla. Siivu on maakuntalehti Satakunnan Kansan kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä opiskelijaliite, jonka sisällön tuottavat Satakunnan ammattikorkeakoulun (SAMK) viestinnän opiskelijat. Materiaalin tuottaminen lehdeksi tapahtuu meillä toimituksessa yhdessä opiskelijoiden kanssa ja tällä kertaa minä hoidin lopputuotannon, nimellisesti taiton.

Projekti veti täysillä mukaansa parin viikon ajaksi (vaikka mahtuihan viikkoihin vielä sen lisäksi pari normaalia toimitusvuoroa ja journalismin seminaari Helsingissä). Vaikka duuni oli oikein antoisaa, siihen liittyi monenlaisia haasteita. On täysin eri asia koostaa lehti ammattilaisten kuin opiskelijoiden materiaalista -  ja heidän kanssaan. Opiskelijoiden lehtijuttuihin liittyvät ongelmat ovat pahimmillaan aivan eri tavalla materiaalin perustuksiin liittyviä. Kaikki tämä johti lukuisiin viime hetken ratkaisuihin ja imi mehut tekijästään.

Mielenkiintoisen vivahteen hommaan antoi se, että olen itsekin opiskellut SAMKissa viestintää. Itse en kuitenkaan opiskeluaikana osallistunut Siivun tekoon, koska olin jo aika varhaisessa vaiheessa muuten sanomalehtijournalismissa kiinni. Opiskelijoiden kanssa puuhaaminen oli joka tapauksessa kuin parin vuoden hyppäys ajassa taaksepäin - ja silti erilaista: nyt minun piti olla se, joka kertoo, miten asiat kuuluu tehdä.

Hyvinhän se lopulta suttaantui, ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Lehden sisältö on kirjavaa, mutta tietty rosoisuus sopii tällaiseen opiskelijalehteen. Joukkoon mahtuu kiinnostaviakin juttuja ja hyviä kuvia. Siivua voi käydä ihmettelemässä tästä linkistä.

Näin täkäläisessä kauppakeskus Bebopissa kasan Siivuja lehtiräkissä. Ärtsy r-rex-kansi tuskin houkuttelee mummoja poimimaan lehteä mukaansa...

Olen asunut kesän ajan Tampereella kolmen kuukauden työkeikan vuoksi, kuten osa lukijoistani saattaa tietää. Koti on edelleen Porissa rakkaani Ankin luona. Kotona käyminen on kesän aikana noussut arvoon arvaamattomaan. Ilmeisen onnen, eli rakkaimman ihmisen näkemisen lisäksi kotona odottaa pieniä elämyksiä: kuinka mukavaa sillä lepotuolillani onkaan istua!

Omaa kotiaan katselee uusin silmin, kun siellä käy harvoin. Viime viikonloppuna silmiini osui kirjahyllyssä pitkään koskemattomana lojunut ideakirjani. Se on mustiin kansiin sidottu nippu valkoista paperia, johon olen kirjoitellut mieleen pälkähtäneitä tarina-aihioita.

Viimeisimmät merkinnät kirjassa ovat vuodelta 2005. Jostain syystä ajauduin sen täyttämisen tavasta jo tuolloin hiljalleen pois. Osasyynä oli ehkä Tyhjiön tekeminen, mikä oli suuri prosessi, jota varten minulla oli erillinen idea- ja muistikirjanen. Sittemmin olen kirjannut jonkin verran ideoita myös koneelle. Ideakirja on unohtunut siinä määrin, etten sitä pitkään aikaan edes avannut.

Mutta nyt silmäni osuivat tähän käsin kirjoitettuun kirjaan ja ilmeisesti Usvan kirjoitusleirin luovassa jälkitunnelmassa koin, että juuri nyt olisi aika tutkia muistiin pantuja ideoita. Mikä mahtava aarreaitta kirja onkaan! Luin sen junassa matkalla Tampereelle ja heti useampi idea alkoi soida päässä ja kasvaa. Osa näistä ideoista oli sellaisia, että niiden ydinajatukset kiehtoivat minua kirjaamishetkellä, mutta minulla ei ollut silloin aavistustakaan, löytäisinkö niille koskaan toimivaa tarinan muotoa. Nyt ne kuitenkin saivat kertomuksen muotoja kuin itsestään.

Kun vain ehtisi kirjoittaa. Tänään on onneksi Yksi Perättäinen Vapaapäivä. Kunhan tästä herään (eilen oli hektinen iltavuoro), ryhdyn toisenlaisiin töihin, omaan luomistyöhön.

Tänään on myös Ankin syntymäpäivä (7.8.), mikä itsessään on todella kiva asia, mutta muuten ajoitukset tuntuvat olevan pielessä. Hänellä on tänään työilta, minä olin iltavuoron jälkeen jumissa tässä kaupungissa enkä päässyt aamuksi onnittelemaan ja jouduin tyytymään etäonnitteluihin. Onneksi lahja sentään odotti valmiiksi kotona.

Silmät raottuvat, on valoisaa. Ensimmäinen kysymys: mitä kello on? Kännykkä löytyy juuri ja juuri käden ulottuvilta. Jaa että puolipäivä. Riittää minulle. Oikeastaan tuli nukuttua vähän turhankin kanssa. Toinen kysymys: mikä on olotila? Yllättävän hyvä, tunnen nukkuneeni riittävästi ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Sain vähän vanhaakin univelkaa kuitattua.

Kahvinkeittimen lataus ja varmistin pois päältä. Kodikasta porinaa. Tuntuu, että kesäkuinen elämäni on ollut yhtä itsetarkkailua. Uusi ympäristö ja asunto, yksin asuminen, valoisat yöt ja vaihtelevat työajat ovat saaneet elimistöni jokseenkin sekaisin. Itsetarkkailun kautta olen yrittänyt löytää kaikki keinot, joilla saan riittävän määrän unta.

Olen tuonut tänne Porista ergonomisen tyynyni, Toukoksi ristimäni unikaverin WWF:n pehmotriceratopsin, minkä lisäksi edelliseltä Porin käynniltä mukaani lyöttäytyi myös Ankin pehmokaveri Santeri-sammakko, joka kuulemma halusi Toukoa tapaamaan. Mulla on täällä kohta enemmän pehmoeläimiä kuin maailman etuoikeutetuimmalla pikkulapsella. Kaiken lisäksi olen alkanut käyttää korvatulppia öisin, jottei yläkerran kersat herättäisi minua aamuisella tömistelyllään.

Ensimmäinen kuppi kahvia. Nyt on menossa viiden iltapainotteisen vuoron putki, ja nyt, kolmantena päivänä tuntuu, että sisäinen kelloni on asettunut oikeaan aikaan. Sitten onkin edessä juhannus, jolloin voikin kadottaa koko vuorokausirytmin lopullisesti, minkä jälkeen seuraa, ah, auvoisa paluu aamuvuoroon. Onneksi ei sentään tarvitse tehdä yövuoroja. Ne rikkoisivat minut lopullisesti.

Etenkin näiden iltavuorojen kanssa on vaarana, että elämä menee harmaaksi mössöksi, josta on erotettavissa vain osa jolloin on töissä ja osa jolloin nukkuu, mutta niiden välille jää vain epätarkkaa hämyä, jolloin ei ole saanut oikein mitään aikaiseksi.

Toinen kuppi kahvia. Pitäisi kai harrastaa jotain toiminnallista. Se kuulemma tuo ryhtiä olemiseen. En vain koskaan ole ollut hyvä harrastamaan mitään säännöllisesti, ja miten tähän viikkorytmiin saa sidottua mitään säännöllisesti tapahtuvaa? Onneksi pääsee edes lenkille Tampereen Kalkun metsiin.

Viimeisimmät postaukseni ovat olleet lähinnä tärppejä muiden nettisivujen minua kiinnostaviin sisältöihin. Kuitenkin ne kertovat tavallaan paljon myös omasta tilanteestani tuossa touko-kesäkuun vaihteessa.

Toukokuun loppu oli vielä lomaa, mutta ilmassa oli vahva odotus Tampereelle siirtymistä ja Aamulehden keikan aloittamista kohtaan - enkä oikein osannut tehdä mitään järkevää, vaan koneellakin istuessa aika kului lähinnä päämäärättömään surfailuun. Onneksi koko aika ei mennyt koneen ääressä, vaan ehdin myös rentoutua ja tavata kavereita. Nyt kesäkuun alussa en ole oikein ehtinytkään muuta kuin käydä töissä ja vähällä vapaa-ajallani aika on mennyt elämän yksinkertaisten asioiden hallintaan - ja öh, lukuisiin antikvariaatti-, kirja- ja levykauppakierroksiin.

Oletteko huomanneet, että useissa kirjakaupoissa on tällä hetkellä hyviä tarjouksia? Ainakin Tampereella Suomalaiset kirjakaupat tarjoavat "löytöjä". Ostin esimerkiksi Jonathan Carrollin kovakantisen The Wooden Sea -romaanin yhdellä eurolla. Samoin löysin kolme Gollancz SF Collector's Edition -sarjassa julkaistua scifiklassikkoa euron kappalehintaan. Samanlaisia löytöjä ei enää ehkä ole jäljellä. Minä tyhjensin pajatson. Melkein hävetti poistua kirjakaupasta neljän kirjan kanssa ja maksaa niistä vain neljä euroa. Kumma tunne. Myös Koskikeskuksen Infon kirjakaupassa näytti olevan kohtuullisia synttäritarjouksia.

No entäs työ? Ensimmäiset työvuorot olen istunut lähinnä AL:n taittodeskissä lehden sivuja taittaessa. Monenlaisia pysty- ja vaakalinjoja on vedelty ja tekstejä typistetty. Nyt on takana jo pari kirjoittavankin toimittajan vuoroa. Aika vaihtelevia vuoroja saan tehdä, mikä sopii minulle hyvin. Lähdinkin Satakunnan Kansasta AL:n keikalleni sillä mielellä, että haastan itseni ja pääsen opettelemaan uusia asioita sekä vahvistamaan ammattitaitoani toimittajana.

Työstä vielä vapaa-ajan löytöihin: (itselleni) uusiin kiinnostaviin bändeihinkin olen tutustunut. Alla kaksi viimeisintä löytöäni. Molemmat linkit aukeavat yhtyeiden MySpaceen, joista löytyy biisinäytteitä.


...And You Will Know Us by the Trail of Dead (polveilevaa taiderocksekametelisoppaa; tuollaisella nimellä varustettu bändi ei voi olla huono; kuunnelkaa ihmeessä muita näytteitä kuin ensiksi soimaan pärähtävä koneremix)

Tein eilen iltavuorossa Satakunnan Kansaa. Tein töitä niin kutsutussa uutisdeskissä, eli käsittelin ja taitoin juttuja lehteen. Kaikkihan tietävät, että paperilehti jää nykyisin sähköisten viestimien jalkoihin nopeudessa. Minulle kuitenkin juuri lehtituotannon nopeus tuottaa välillä järkytyksen, kun tulen iltavuorosta kotiin.

Eilen lähdin töistä poikkeuksellisen virkeänä ja kotona hurahti hetki jos toinenkin television ja tietokoneen ääressä. Olin juuri vetäytymässä yöpuulle puoli kolmen aikaan, kun portaikosta kuului kopinaa ja lehti kolahti luukusta sisään. Sillä hetkellä paperilehden tuotantosykli tuntui epäuskottavan nopealta: vastahan olin saanut viimeiset ulkomaan jutut taitettua, kun lehti oli jo käsissä. Lehti tosin taisi valmistua eilen hyvinkin ennätykselliseen tahtiin, ja lisäksi uusi osoitteeni näyttäisi olevan jakajan kierroksen alkupäässä.

Nyt on kuitenkin aika sysätä lehdentekoon liittyvät järkytykset loitommalle. Minulla alkoi kesäloma! Se on minulle ihka ensimmäinen vuosiloma työurallani. Samalla eilinen oli viimeinen tiedossa oleva työvuoroni Satakunnan Kansan palveluksessa. Aloitan kesäkuun alusta Tampereella Aamulehdessä. Kyseessä on kolmen kuukauden kesäjobi. Vaihtelu virkistää - vaikkakin asettaa seuraavan vuosiloman aika tavalla heikompiin kantimiin...

Kesällä esiintymistaajuuteni on viritetty useammin Tampereelle kuin Poriin. Nähdään siellä!

Muutto on tehty, ja tavarat alkavat olla paikoillaan. Nettikin on itse asiassa jo toiminut toista viikkoa toisin kuin pelkäsin. On vain ollut aika paljon tekemistä niin, ettei ole ehtinyt istua tietokoneella, mikä on vain mukavaa vaihtelua. Muutto on oikeastaan aika kiva projekti!

Operaattori, Saunalahti oli paljon alun perin ilmoittamaansa aikataulua nopeampi. He eivät ehtineet edes ilmoittaa, että yhteys on kytketty, kun Anki oli jo ehtinyt kokeilla tökätä modeemin seinään. Ja kas vain, yhteys toimi. Operaattorin ilmoitus laajakaistan kytkemisestä tuli vasta muutamaa päivää myöhemmin.

Aika yllättävä kokemus, kun on kuullut tarinoita siitä, ettei operaattorit pysty kytkemään laajakaistaa edes lupailemassaan neljässä viikossa. Meillä meni vajaat kaksi viikkoa tilauksesta, kun yhteys jo toimi.

Eipä tässä kummempaa tällä erää. Pitäisi käydä äänestämässä. Äänestän vihreitä, taas. Ei heillä ole Satakunnassa läpimenon pelkoa, mutta luulisin, että äänimäärät ovat kuitenkin lisääntymässä. Eipä heillä ole oikein uskottavia ehdokkaitakaan, mutta puolue on ainut, jota voin kuvitella äänestäväni. Ehkä sitten ensi kerralla jollakulla on jo läpimenon mahdollisuus.

En ole juuri kirjoittanut blogiini elämääni nykyään voimakkaasti määräävästä toimittajan työstä, vaikka siihen liittyisi luonnostaan paljon asioita, joista olla mieltä. Asiaan taitaa vaikuttaa vahvasti se, että haluan lohkoa elämääni järjellisiin palikoihin. Toimittajan työ on työtä, jonka haluan pitää poissa blogistani, sillä blogin täyttö tapahtuu vapaa-ajalla ja koskee vapaa-aikaa.

Asiaan liittyy myös se, että minulla olisi ainakin periaatteessa mahdollisuus pitää blogia Satakunnan Kansan verkkosivuilla. Se olisi luonnollinen paikka pohtia journalistisia asioita enemmänkin. En vain oikein näe, miten pystyisin tekemään päivittäiset toimittajan työni ja siinä sivussa vielä pitämään säännöllisesti blogia. (Satakunnan Kansan blogeista muuten paras [ja tällä hetkellä ainut päivittyvä] on Juha Seppälän mediakriittinen blogi.)

Toimittajan työ on tietysti ainakin jossain määrin elämäntapa, joka määrää tapaani katsella maailmaa - myös vapaa-ajalla. Kuitenkin olen niitä ihmisiä, jotka haluavat erottaa elämänsä osa-alueita yksittäisiin, hallittaviin lohkoihin. Työ on työtä ja harrastus harrastusta, silloinkin kun ne muistuttavat toisiaan. En esimerkiksi tee nyt töitä, vaikka istunkin tietokoneen ääressä ja naputtelen merkkejä näytölle, mikä kovasti muistuttaa aika isoa osaa työpäivieni kulusta.

Näiden kovin arkirealististen syiden lisäksi koen journalistisen blogin pitämistä jokseenkin ongelmallisena. Pystyisinkö kirjoittamaan vapaasti juttujeni taustoista ja pohdiskelemaan niitä? Toimitukset tapaavat olla läpinäkyvyydessään betonimuurin luokkaa kaikista hyvistä päinvastaisista aikeista huolimatta. Se on sitä lehdistön riippumattomuutta ja puolueettomuutta. Luulen, että kokisin olevani aika ahtaassa välissä pitäessäni blogia lehden alustalla. Sitten taas koen myös, että olisi väärin ruotia tällaisessa riippumattomassa blogissa työasioita. Tämä asia on siis ainakin yhtä paljon kiinni minusta kuin toimitusyhteisöstä. Ah, tämä on edelleen sitä samaa henkistä lokerointia, ehkä hiukan eri muodossa vain.

Jokseenkin kuvaavasti journalistisista blogeista suosikkini on HS:n Työelämän tirkistelijä, jota pitävät Hesarin TET-harjoittelijat. Niissä toimituksen työelämää on kuvattu niin yksinkertaisella tasolla, että minäkin pystyn samaistumaan siihen. Lisäksi niissä on sellaista rehellisyyttä ja suoruutta, johon varttuneemman toimittajan lienee vaikea päästä:


Taloustoimituksessa harjoitellut Eevert kolautti sitten puolivahingossa oikein kunnolla. Journalisti-lehtikin noteerasi tämän pätkän kahden viikon takaisessa numerossa (20/06):


Minulla on samanlaisia kokemuksia. Sanomalehdet ovat kaiken kaikkiaan hyvin konservatiivisia ajatuslaitoksia, vaikka mukana jokunen vastarannankiiski tai nuori vihertäjä olisikin. Jos haluatte lukea jotain hiuksia nostattavaa, niin Satakunnan Kansan verkkosivuilta löytyy muutaman viikon takainen artikkelipäätoimittajan kolumni, jossa ilmastonmuutos kyseenalaistetaan sujuvasti. Kirjoituksen ironinen sävy on aika puistattava lukuisista asiavirheistä ja virhetulkinnoista puhumattakaan.

Onneksi näistä asenteista ja mielipiteistä huolimatta ilmastonmuutos on saanut yhä enemmän näkyvyyttä sellaistenkin lehtien kuten Helsingin Sanomien ja Satakunnan Kansan uutistarjonnassa. Risto Isomäellä on muuten paljon painavaa asiaa tässä toimitetussa monologissa.

Vapaalla, vaihteeksi vapaalla. Kesä tuntui katoavan yhdessä hujauksessa, kun olin Satakunnan Kansassa kesätoimittajana. Minulla on kesästäni jäljellä kasa lehtileikkeitä. Suodatin muiden kesän kymmeniksi lehtijutuiksi. Tuntuu, että siinä sivussa kesä jäi omalta kohdalta kokematta. Hikoilua näppiksen äärellä, autossa, ihmisten keskellä haastatteluja vongaten.

Ja toisaalta - nautin työstäni. Sukeltamisesta erilaisiin aiheisiin lastensuojelusta rokkibändeihin, elokuvien verkkokaupasta pelastuslaitoksen ongelmiin. Asioiden käsittelystä ja oleellisen tiivistämisestä 3 000 merkin jaksoihin. Erilaisten ihmisten tapaamisesta ja näkemyksistä.

Olihan niitä henkireikiäkin: muut kesätoimittajat, Tallinnan reissu, Finncon, Ruisrock, muutamat vapaapäivät kavereiden ja perheen seurassa. Ainahan joutenoloa saisi olla enemmän...

Kuin huomaamattamani toimittajuus ei ole kadonnut mihinkään. Vain kesä-etuliite putosi pois. Jatkotuomio kestää vuoden loppuun saakka. Tähän minä tietenkin pyrin melkein kesän alusta saakka. Elämässään täytyy kai tehdä vähän töitäkin.

Minulta on sillöin tällöin kyselty, olenko kirjoittanut mitään uutta fiktiota. Vähän heikosti, kuuluu vastaus. Oikeastaan en ole kirjoittanut vapaa-ajallani juuri mitään sitten kesän alun.

Kirjoittavan toimittajan työ on lyönyt omaehtoisen kirjoittamisen matalaksi. Itse näen sen hyvin luonnollisena seurauksena. Kun työpäivästään istuu vähintään kolmasosan koneen ääressä hakkaamassa merkkejä lehteen, mikään ei tunnu pakottavan sanojen pyörittelyyn enää vapaa-ajalla niin kuin ennen.

Kirjoittajat sanovat usein, että sisäinen pakko ajaa heitä kirjoittamaan. Niin se on minullakin, mutta tämän hetkinen työni tuntuu tyydyttävän tarpeen hyvin. Pientä vuotoa on tietysti esimerkiksi tähän blogiini, mutta tämä on aika pientä verrattuna siihen tuhansien merkkien päivittäiseen paukutteluun töissä.

Fiktion kirjoittamisen iloa ja mielikuvituksen lennättämisen riemua toimittajan työstä ei tietenkään saa. Päässä pyörii edelleenkin omituisia ajatuksia, jotka varmasti tarvitsevat edelleen purkautumiskanavansa aika ajoin. Nyt kun minulla on kolme päivää vapaata, en varmaan pysty välttämään erään periaatteessa valmiin novellini avaamista uudelleenkäsiteltäväksi, sillä yksi novellin kohtaus vainoaa minua. Kirjoittaessani sen alun perin minulla oli heti sellainen olo, että tämä on tosi valju kohtaus, joka toimii vain pakollisena siirtymänä asioiden välillä. Hiljattain novellin kohtaus pamahti uudelleen päähäni, mutta sen tapahtumat etenivät täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Uskon, että tämä tapahtumakulku istuu novelliin paremmin ja linkittyy sen keskeisiin teemoihin. Kohtaus muuttuukin tärkeäksi osaksi novellin kokonaisuutta - kuten pitääkin.

Olipa työni vastaisuudessa mikä hyvänsä ja olipa minulla aikaa "omille" tarinoilleni tai ei, on kuitenkin varmaa, että aina minun täytyy saada kirjoittaa - joko työssäni tai vapaalla.

Uh, en yleensä rieku näin myöhään koneen ääressä, mutta kun jää yksin viikonlopuksi kotiin, sitä ajautuu pahoille tavoille. Nukkuminenkaan ei vielä houkuttele. Tulin kello 23:n jälkeen iltavuorosta kotiin, hain matkalla pizzan ja nyt pepperoni, jalapenot ja chili pyörivät vatsassani - oluen seassa. Kaikkeen sitä ihminen sortuukin. Taidankin hakea uuden oluen. Sitähän riittää, sillä kävimme Ankin kanssa viime viikonloppuna Tallinnassa kaupunkilomalla.

Tallinna oli hauska kokemus. Aika paljon tuli pörrättyä pahimmassa turistirysässä eli vanhassa kaupungissa, mutta kyllä se vaan on mainio paikka. Hemmetin hienona pidetty, kokonainen keskiaikainen kaupunki. Toisenlaistakin arkkitehtuuria todistettiin. Tallinnan itäisellä laidalla kohoava teletorn on neuvostovallan rakentama televisiotorni, joka oli reilut pari sataa metriä betonitornia, jonka päällä kohosi vielä reilun sadan metrin antenni. Harmaa se oli, ja kolho.

Minun piti kertoa tässä viestissä Tyhjiöön liittyviä uutisia, mutta ne taitavat jäädä seuraavaan viestiin tämän kirjoitusripulin tieltä.

Iron Maiden on muuten julkaissut kaksi uutta näytebiisiä kuun lopussa ilmestyvältä levyltään. Kuulostivat kertakuulemalta erittäin pirteiltä Maiden-biiseiltä. Etenkin Brighter than a Thousand Suns tarttui hyvin päähän. Tässä alkaa totta vie innostua!

Eetu on muuten oikeassa siinä, että kaikkien etnisten ryhmittymien pitämien pizzapaikkojen nimet kuulostavat joltain vatsataudeilta. Minulla pyörii ainakin ihan selvä Junus vatsassani... Onneksi vältin Mevlanan.

Muutaman tunnin päästä laatikkoihin kolahtavan sunnuntain Satakunnan Kansan kulttuurisivuilla on muuten massiivinen artikkelini fantasiakirjallisuudesta. Lähdin kirjoittamaan juttua sillä oletuksella, että suuri yleisö ei lopultakaan varmaan tiedä kauheasti fantasiakirjallisuudesta, jos ei oteta lukuun Sormusten herraa ja Harry Potteria. Kansaa oli valistettava! Yritin tuoda lajin laajaa kirjoa esiin, myös näitä suomalaisia tekijöitä kuten Sinisaloa, Krohnia, Jääskeläistä ja kumppaneita, joiden kohdalla voidaan kysellä, onko enää puhe fantasiasta.

Juttua ei valitettavasti ainakaan toistaiseksi pysty lukemaan verkosta, ellei sitten erikseen tilaa Satakunnan Kansan maksullista verkkolehteä.

Nopea vilkaisu tämän hetkiseen menoon.

Taittamani kirja Kirjoita kosmos myi nopsasti ensimmäisen, varovaisen sadan kappaleen painoksensa. Toinen, korjattu painos lähti vedostettavaksi tänään. Sen pitäisi olla saatavissa Finnconiin mennessä. Painokseen on korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä ja muita pieniä sisältöön liittyviä juttuja. Enpä muuten tätä kirjoittaessa tiedä, kuinka suuri toinen painos on, olisikohan taas sata...

Ostin viime viikolla ensimmäisen sähkökitarani. Se on legendaarinen Fenderin Stratocaster. Vapaa-aikani on mennyt aika tavalla sitä sormeillessa.

Satakunnan Kansa vihkiytyi tällä viikolla uudenlaisen journalismin saloihin. Lehden johto päätti seurata iltalehtiä pääministerimme naisystävän esiin tuomisessa. Naisystävähän on Porin seudulta kotoisin.

Arvatkaapa, kuka sai iltavuorossaan kunnian kaivella asiaa? Kokemus oli hämmentävän ristiriitainen. Tämäkö on aamulehtienkin journalismin suunta? Joka tapauksessa iltalehdet seurasivat eilisen Satakunnan Kansan julkaisemia tietoja ja käyttivät niitä tämän päivän jutuissaan hyväkseen kadehdittavalla tehokkuudella.

Aloitin kesätoimittajana Satakunnan Kansassa tämän kuun alusta. Vapaa-aikakin on ollut aika täyttä: työtovereihin on pitänyt tietysti tutustua, lisäksi on ollut lakkiaisia ja valmistumisjuhlia. Olen myös hiljalleen yrittänyt tarkistaa Kirjoita kosmos (Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen) -kirjan vedosta. Kirja näyttää pääpiirteittäin siltä, miltä pitääkin, mutta pieniä korjauksia täytyy vielä tehdä.

Pidin kotisivuillani omistamistani levyistä listaa. Kun sivut sulkeutuivat keväällä, en ole enää pitänyt listaa yllä. Se on harmi, sillä listasta on ollut hyötyä, kun yrittää pysyä perässä, mitä levyjä omistaa. Kerään tähän viestiin viimeisimmät hankintani hyvässä uskossa, että prosessoin ne eteenpäin yhtenäiseen listaan...

• Rush: Moving Pictures
• Tool: 10 000 Days
• Magyar Posse: Random Avenger
• Sigur Rós: ágætis byrjun
• Kuusumun profeetta: Hymyilevien laivojen satama
• Lowlife Rock'n'roll Philosophers: Violent Calm

Kolme kuudesta on porilaisia bändejä! Magyar Possen Random Avenger on muuten ihan pakkotutustuttava niille, jotka tykkäävät dramaattisesta instrumentaalimusiikista.

Vielä yhteen uuteen asiaan: huomasin juuri, että Petri Laine on kirjoittanut tämän vuoden Atorox-palkinnosta kilpailevia novelleja arvioivan artikkelin Usvaan. Atorox on robotinpään muotoinen patsas, jolla palkitaan edellisen vuoden paras scifi- tai fantasianovelli. Laine kirjoittaa hyvin suopeasti novellistani Usko, toivo, maailmankaikkeus (julkaistu Usvassa 1/05) ja povaa sille hyvää sijoitusta Atorox-äänestyksessä. Huimaa!

Elän mukavassa välivaiheessa. Valmistuin Satakunnan ammattikorkeakoulun viestinnän linjalta muutama viikko sitten. Kokopäiväistä duunipaikkaa ei vielä ole, mutta olen tehnyt kolmen kuukauden työsopimuksen kesäksi. Toiveita on, että se poikisi sitten lisää töitä syksyllä. Mutta ei niin pitkälle viitsi murehtia. Nyt on hyvä olla ja nauttia parin kuun vapaudesta.

Toimeton en ole nytkään. Taitan Suomen Tieteiskirjoittajat ry:lle spekulatiivisen fiktion kirjoitusopasta. Projektilla alkaa olla ikää jo vuoden verran, mutta eiköhän tässä saada pikapuoliin valmista. Hommaan on nyt mukavampi keskittyäkin, kun ei tarvitse koko ajan tehdä päätoimisesti jotain aivan muuta.

Lisäksi teen työkeikkoja Satakunnan Kansan uutistoimituksessa. Se on ihan mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka uutistyöhön on vaikea päästä kovin tiukasti sisään, kun tekee päivän tai kaksi kerrallaan. Siinä ei kovin suurta jatkumoa pääse syntymään. Rahaa siitä saa.

Lopputyönä valmistunut kokonaistaideteos Tyhjiö vaatii edelleen toimenpiteitä. Uusia teoskappaleita valmistuu hiljalleen käsityönä. Kävin viimeksi maanantaina viimeistelemässä viiden kappaleen erän kirjansitojamme Illun luona. Teosta on nyt olemassa 21 kappaletta. Se ei tunnu yhtäkkiä ajateltuna suurelta määrältä, mutta minuun se tekee vaikutuksen. Taideteoksestamme on olemassa 21 pääpiirteittäin samanlaista, mutta silti yksityiskohdiltaan uniikkia kappaletta, ja niitä on myyty lähes yhtä monta kappaletta. Parillakymmenellä ihmisellä on oma Tyhjiö!

Teostamme saa täällä Porissa myös kirjastoista. Yksi kappale on lainattavissa SAMK:n kirjastosta ja kaksi Porin kaupunginkirjastosta, joka on samalla maakuntakirjasto. Pidän hyvin todennäköisenä, että valloitamme vielä useampiakin kirjastoja, kunhan teoksen kappalemäärä tässä hiljalleen kasvaa. Tyhjiö-teokseen voi tutustua myös verkossa teoksesta irrotettujen näytteiden avulla.

Olen minä tässä ehtinyt taas kirjoittaa ihan omiakin fiktioita. Olen hinkannut valmiiksi viime kesänä kirjoittamaani raakaversiota novellista, joka käsittelee musiikkia, viestintää ja kulttuurien välistä törmäystä. Erikoista muuten, kuinka ennen pilakuvajupakkaa kirjoittamani novelli tuntui nyt sen ääreen palatessani kertovan tästä Islamin ja läntisen maailman yhteentörmäyksestä. Jossain määrin päätin vahvistaakin näitä viitteitä. Tuntuisi siltä, että tämä vain vankisti novellini fantasiamaailman omaehtoisuutta ja itsenäisyyttä.

Tänään on tullut puuhasteltua kotona. Laajakaistan asennuksen jälkeen sain nakutella 15 metriä puhelinpiuhaa lattialistoihin. Kivaa, että ainoa puhelinpistoke on eteisessä ja tietokone ihan muualla. Lisäksi vessan halogeenivalon sytytin lakkasi toimimasta. Enpä ennen tätä edes tiennyt moisen osan olemassaolosta.

Onpa masentavaa kirjoittaa tällaisista banaaleista asioista nettiin. Mutta jotainhan sitä on sanottava testatakseen uutta blogia.

Lainasin kirjastosta Leena Krohnin kirjoja ja animaatio-oppaan.