Usvan leirillä oli hirvittävän kivaa. Leirin neljäs päivä oli myös viimeinen, joten se laulu oli sitten sen pituinen ja minä olen taas Tampereella.

Leiri oli enemmänkin kirjoittaja- kuin kirjoitusleiri. Enemmän tuli juteltua kirjoittajien kanssa kirjoittamisesta kuin varsinaisesti kirjoitettua. Toisaalta porukassa oli joitakin, jotka tuntuivat naputtavan kovalla tahdilla vähän väliä koneidensa ääressä. Esimerkiksi Natalia oli kadehdittavan ahkeran oloinen. Oli sitten niitäkin, jotka eivät edes yrittäneet saada mitään aikaan.

Itselläni oli hatara idea novellista - tai ehkä tarkemmin ottaen halu kirjoittaa tietystä aiheesta. Keskustelut hajatelmistani muutamien kirjoittajien kanssa auttoivat eteenpäin ajatusten kanssa. Koin kuitenkin vastusta yrittäessäni puhua ideasta: se oli vaikeaa jo sen takia, että ajatus oli vielä niin levällään, mutta sen lisäksi tuntui väärältä puhua omasta tarinanpoikasesta näin varhaisessa vaiheessa. Tuntui siltä, että minun täytyy ensin luottaa ihmiseen, jolle aiheesta puhun - vähän kuin valitsisin lapselle hoitajaa.

Sosiaalisen kanssakäynnin suhteen leiri oli... mielenkiintoinen. Koolla toistakymmentä kammioistaan ulkoilmaan harhautunutta kirjoittavaa ihmistä, joista kaikki eivät tunne kaikkia muita. Suhteiden luominen ottaa aikansa.

Tiesin reilut puolet leiriläisistä entuudestaan, mutta aika harvaa voin sanoa tuntevani. Joidenkin kanssa pääsin leirin aikana tuttavuuden alkuun. Voin hyvin tunnustaa, etten itse ollut kovin avoin suuren osan aikaa. Jotenkin oman kirjallisen idean kypsyttely veti huomion sisäänpäin siinä määrin, että toisten ihmisten kohtaaminen oli välillä yllättävänkin hankalaa. Eikä niin, että pitäisi itseäni parhaimmillanikaan sosiaalisten taitojen ihmeenä.

Haluan painottaa, että en kuitenkaan valita tästäkään asiasta, vaikka siltä alkaisi jo kuulostaa. Leirihän oli päinvastoin suuri menestys. Juttelin ihmisten kanssa - joidenkin kanssa enemmän, toisten kanssa vähemmän. Tutustuin ihmisiin, ja seuraavalla kerralla on taas helpompi kohdata. Sitä paitsi parasta oli ehkä se, ettei kukaan edes vaatinut, että koko ajan pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen toisin kuin tavallisesti ihmisten kokoontuessa yhteen. Epäsosiaalinen paikallaolo oli tällä leirillä täysin hyväksyttyä!

Kaiken lisäksi leiri olikin kuin käänteinen AA-kerhon kokous: kiintymys kirjoittamista kohtaan vahvistui entisestään. Emme yrittäneet pitää toisiamme poissa taudin ääreltä puhumalla siitä, vaan päinvastoin innostimme toisiamme syleilemään entistäkin voimakkaammin pahettamme!